Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun rupesin pari päivää sitten luonnostelemaan tätä postausta.

Pandemian runtelemaa maailmaa on kohdannut uusi konflikti, jonka seuraukset voivat vaikuttaa myös kotimaamme elämään, talouteen ja turvallisuuteen. Toivon miljoonien ihmisten tavoin vilpittömän hartaasti, että sotatoimet saadaan päättymään pian, ennen kuin tilanne etenee liian pitkälle. Tällä hetkellä ei vaikuta vielä kovin hyvältä, ainakaan mediassa olevien tietojen perusteella.

Tämän enempää en osaa ottaa kantaa, eikä sitä onneksi kukaan ole minulta vaatinutkaan. Myötätuntoni on Ukrainan kansan ja kaikkien rauhaa tavoittelevien, ihmisyyteen uskovien puolella. Tuota uskoa nyt koetellaan. Presidenttimme sanoin: naamiot on riisuttu.

Tätä kaikkea vasten Suomen joukkueiden olympiamenestys jääkiekossa maistuu entistäkin kultaisemmalta.

Meillä kotimaassa vaaroja ja vaikeuksia aiheuttaa lumentulo. Kotikaupungissani tilanne on huomattavan heikko ja ihmettelenkin suuresti, miten huonosti pyryttelyihin on osattu varautua.

Lumen poistoon kaduilta ja väyliltä on varattu mediatietojen mukaan peräti 26 miljoonaa euroa, mutta se ei nyt ilmeisesti riitä. Herää kysymys, miten on mahdollista, ettei näin keskeiseen kaupunkilaisten elämään, talouteen ja turvallisuuteen vaikuttavaan toimintoon löydy muka riittävästi rahaa?

Sen enempää politikoimatta totean, että huomattavasti turhempiin kohteisiin tuntuvat rahahanat olevan valtoimenaan auki, kun taas poikkeuksetta elintärkeiden kohteiden ylläpito näyttäisi olevan kokonaan laiminlyöty. Kaupunkilaiset saavat palautteeseensa ja tiedusteluihinsa näsäviisaita vastauksia sosiaalisessa mediassa.

Satiiri ja ironia ovat siitä vaarallisia lajeja, että vallankäyttöön valjastettuina ne muuttuvat nopeasti ylenkatseeksi ja välinpitämättömyydeksi.

Imperialismia ja lumikaaosta voi kuitenkin hetkellisesti paeta. Nyt jos koskaan kannattaa kaltaiseni lääkkeiden napostelijan viivähtää sohvannurkassa ja tutkia kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista ja herkkää tässä pahassa maailmassa.

Viime kesä oli todellinen perhoskesä. Sää oli kuiva ja lämmin, ajoittain jopa pelottavan kuuma. Kaikesta huolimatta olosuhteet suosivat perhosten tarkkailijaa. Kuumuuden ja huonon terveyteni takia perhosretket maastossa jäivät valitettavan lyhyiksi, mutta sentään osoittautuivat tuotteliaiksi. Kuvia kertyi lähes joka reissulta. Päivän liikunta-annoksen pystyin täydentämään järvessä uimalla tai vesijuoksemalla, jos virtaa vielä riitti paahteisessa pellonreunassa pyllistelyn jälkeen.

Olin täydentänyt keväällä kamerakalustoani superzoom-kameralla lähinnä opetellakseni lintujen kuvaamista. Erityisen hyödylliseksi kamera osoittautui erityisesti perhosten kuvaamisessa. Ne kun ovat pieniä ja nopeita ja minä puolestani olen aina vain hitaampi ja kömpelömpi.

Tilannetta helpotti, kun opin internetin ihmemaailmasta löytämieni ohjeiden avulla rakentamaan perhosille syöttitarjottimen, joka houkuttelikin runsaasti erilaisia siivekkäitä (myös perhosia) nauttimaan viini-vesi-seoksella tai viinietikalla ja sokerilla terästetyistä hedelmäbuffeteista. Hunajan käyttöä ei ymmärtääkseni suositella, koska hunajassa lymyävät, mahdollisesti haitalliset bakteerit voivat kulkeutua syötillä vierailevien mehiläisten ja kimalaisten mukana niiden pesiin.

Kuvissa amiraaliperhoset syötillä.

Syötti on mukava tapa houkutella perhosia lähelleen tarkkailua varten, mutta mieluiten seurailen perhosten elämää ja otan niistä kuvia luonnollisissa ympäristöissään, puuhailemassa jokapäiväisiä puuhiaan. Tosin tämä tapa on paljon vaikeampi ja vaatii paitsi runsaasti kärsivällisyyttä, myös vahvat perslihakset ja kunnollisen lippiksen tai lierihatun.

Olin nähnyt näitä perhosia mökin pihassa jo useina aiempina vuosina juuri alkukesästä, mutten koskaan ollut päässyt kuvausetäisyydelle. Perhosella tuntui olevan kuudes aisti, se reagoi pienimpäänkin liikkeeseen tai ääneen ja singahti aina tiehensä, ennen kuin ehdin edes tähdätä. Juuri niin kuin pienen perhosen toisaalta kuuluukin tehdä. Sen maailma on vaaroja täynnä.

Tällä kertaa lähestymisstrategia toimi. Perhonen asettui kukan lehdelle ja lekotteli siinä auringossa hyvän tovin, niin että ehdin napata muutaman otoksen. Kuvat otettuani vasta huomasin, että kangasperhosia olikin kymmenkunta siellä täällä samoilla lehdillä. Niiden metallinhohtoisten siipien suojaväri on todella tehokas.

Sitruunaperhonen on yksi suosikkini. Se on tavattoman vahva ja kestävä lentäjä, sen voi nähdä etenevän vaivattomasti ilmatilassa navakan tuulisenakin päivänä. Sillä tuntuu olevan todellisia supervoimia. Olen usein souturetkillä nähnyt sitruunaperhosen lentävän hurjaa vauhtia kaukana rannasta pitkin järven pintaa. Vaikuttaisi siltä, että ne matkaavat lentäen mantereelle järven selällä olevilta pieniltä saarilta, tai peräti vastarannalta vajaan kilometrin päästä. En tiedä, olisiko tämä edes mahdollista ilman levähdyspaikkoja.

Sitruunaperhonen talvehtii aikuisena. Se etsii sopivan paikan esimerkiksi puolukanvarvun alta tai kuivien lehtien seasta, tarraa kiinni jaloillaan ja horrostaa siinä siivet yhteen liitettyinä kevääseen saakka. Perhosen suonissa virtaa ”pakkasnestettä”, joka estää sitä jäätymästä. Kevätauringon lämmittäessä se virkoaa ja lähtee taas lentoon. Sitruunaperhosta voi nähdä keväästä myöhään syksyyn, aina lokakuulle saakka. Kesä-heinäkuun vaihteessa se on toukka- ja kotelovaiheessa eikä aikuisia perhosia juuri liiku maastossa.

 

Keisarinviitta on yleinen laji Etelä- ja Itä-Suomessa. Se on mielestäni komein päiväperhonen, josta olen koskaan saanut kuvaa. Sen siipiväli on jopa 70 mm. Koiras on väriltään kirkkaan oranssi, kun taas naaras on haaleamman värinen, ruskeankeltainen, mutta vähintään yhtä upea ilmestys. Poikkeava värimuoto on valesina, joka on sävyiltään tavanomaista naaraan väritystä ruskeampi. Valesinasta en ole vielä koskaan onnistunut saamaan kuvaa. Niitä on vain n. 15 % keisarinviittanaaraista.

Keisarinviitta on mielestäni vielä sitruunaperhostakin nopeampi ja voimakkaampi lentäjä, mutta se pysyttelee omilla reviireillään. Olen löytänyt keisarinviittoja metsäautoteiden varsilta aurinkoisista kohdista tai niittyjen ja peltojen pientareilta.

Ensimmäisen kuvani keisarinviitasta sain napattua kävellessäni mökkimaisemissa metsäautotietä pitkin joskus heinäkuun alkupuolella pari vuotta sitten. Hetkeä aiemmin oli satanut ja tuumin perhosten menneen loppupäiväksi suojaan, kun katseeni osuikin tienpientareella, puna-apiloiden päällä risteilevään suureen, oranssiin perhoseen. Aurinko paistoi ja perhonen laskeutui imemään mettä puna-apiloista, jolloin sain kaikessa rauhassa zoomattua sen komeisiin siipiin. Olen julkaissut tämän kuvan aiemmin blogissani, mutta alempana se on nähtävissä nyt uudelleen.

Viime kesänä kävin kuvausretkellä lähistöllä olevan pellon laidassa ja siellä tapasin myös komeita koiraita lentelemässä heinikossa. Oli pakahduttavan kuuma päivä ja ehkä siksi perhoset saattoivat olla tavallista hövelimmällä päällä ja antoivat kuvata itseään kaikessa rauhassa muutaman metrin päästä. Pyllistelin ja konttailin sopivia kuvakulmia etsien tien reunassa, hiki valui otsalta silmiini ja pitkin selkää, kädet tärisivät innosta. Niinpä noin paristakymmenestä otoksesta vain muutama ylsi edes lähelle onnistumista. Tämä on luontokuvausharrastajan ankea osa: paljon yritystä, vähän villoja.

 

Keihäsmittari on keskikesällä lentelevä ja koko maassa yleinen laji aina pohjoisinta Suomea myöten. Viime kesänä keihäsmittareita saattoi esiintyä suoranaisina invaasioina jopa sadoittain samassa paikassa erityisesti Rovaniemen seuduilla. Muualla maassa niitä on ilmeisesti havaittu myös paikkakunnilla, joissa niitä ei ole aiemmin löytynyt.

Minäkin havaitsin yhden mökkiseuduilla. Tuijottelin tienvarren valkoisenaan kukkivaa kasvia, kun huomasin yhtäkkiä mustavalkoisen, ”marimekkokuosisen” perhosen roikuskelevan kasvin varressa. Se sulautui kasvillisuuden varjoihin, pienten kukkien lomaan niin, että vain liike paljasti sen. Ehkä sen takia se poseerasi hetken ajan varsin yhteistyökykyisesti, vaikka pyrki koko ajan kiipeämään kameralta piiloon. Kuvaajalla sattui olemaan notkea päivä ja sain napatuksi muutaman otoksen. Kuvissa näkyy perhosen etusiivessä keihäänkärkeä muistuttava kuvio, josta perhonen on saanut suomenkielisen nimensä.

 

Herukkaperhonen, a.k.a. liuskaperhonen, a.k.a. karviaisperhonen loisti huikaisevan punaoranssina koiranputken kukalla, seuranaan leppäkerttu. Seurailin noiden kahden puuhia hetken. Herukkaperhonen kääntyili siivet levällään kukalla ja selvästi jonkin verran häiritsi leppäkertun omia toimia. Se yritti aikansa siirtyä avaruussukkulan ketteryydellä kukalle levittäytyvän herukkaperhosen tieltä pois, mutta tila loppui kesken. Lopulta kaksikko löysi tilanpuutteelle sopuratkaisun: herukkaperhonen käänsi siipensä leppäkertun ylle, jolloin kumpikin pystyi toimittamaan omat toimituksensa loppuun.

Herukkaperhosen siipien kärkiväli on nelisen senttiä ja siitä tunnetaan eri värimuotoja. Tuo havaitsemani oli kirkkaan punaoranssi, mutta ruskehtavampia ja kellertävämpiä muotoja on myös olemassa. Tuntomerkkinä on kuitenkin takasiiven alapinnalla oleva valkoinen c-kirjaimen muotoinen kuvio. Suomessa herukkaperhosia esiintyy yleisimmin Oulun korkeudelle saakka. Herukkaperhosen voi myös löytää talvehtimassa jossain suojaisassa paikassa, esimerkiksi ulkorakennuksessa.

 

Suruvaippaa olen jahdannut jo vuosien ajan. Olen nähnyt yhden lentelemässä nuolen nopeudella mökin ympäri, aina samaa reittiä ja yleensä samaan suuntaan. Jos jään reitin varrelle sitä vaanimaan kamerani kanssa, niin sieltähän se aina saapuu, mutta häiritsijän havaitessaan vaihtaa suuntaansa ja lentokorkeuttaan niin, että vaanijalle jää ns. luu käteen.

Viime kesänä lähdin jälleen eräänä helteisenä iltapäivänä ulkoiluttamaan kameraani autuaan tietämättömänä siitä, että pitkä odotukseni oli päättymässä.

Suuntasin läheisen pellon toiselle puolelle pienelle luonnonsuojelualueelle. Aikeeni oli käydä katsastamassa se perhosten varalta eräältä ystävälliseltä kyläläiseltä saamani vinkin mukaisesti.

Olin noin sadan metrin päässä määränpäästä, kun kuin tyhjästä ilmestyi muutaman neliömetrin laajuinen tummanharmaa pilvi suoraan yläpuolelleni. Pilvestä satoi kokoonsa nähden suuri määrä vettä, yllättävän pitkän aikaa. Piilotin nopeasti kameran sateelta suojaan reppuuni ja vetäydyin lähimmän lepän alle odottelemaan kuuron päättymistä. Olisi helppoa luulla, että sadekuuro jotenkin raikastaisi helteisen iltapäivän ilmanalaa, mutta kävi täsmälleen päinvastoin. Kun pilven vihdoin väistyttyä jatkoin matkaa, tuntui, kuin olisin tarponut trooppisessa sademetsässä keskellä hiekkaerämaata.

Kiitollisena siitä, että olin älynnyt ottaa mukaani pienen, erähenkisen lierihattuni, kävelin ajouraa pitkin ja silmäilin hajamielisesti pientareille. Vesi nousi höyrynä auringon paahteessa hiekkatiestä. Höyryn läpi havaitsin jotain tummaa maassa edessäni, vain parin metrin päässä lenkkareistani. Huonolla onnella olisin saattanut kävellä suoraan yli, mutta nyt kävi hyvä onni ja tunnistin tumman olennon maassa siivet levällään lepuuttelevaksi suruvaipaksi. Pysähdyin, vaikka perhonen ei näyttänyt piittaavan hiekan rasahtelusta. Kävin niin matalaan kyykkyyn kuin pystyin ja kaivoin mahdollisimman rauhallisin liikkein kameran esiin repusta ja zoomasin kohti perhosta, vain joutuakseni huomaamaan, että olin onnistunut jotenkin sekoittamaan kameran asetukset.

Kyykistelin keskellä tietä ja räpläsin asetuksia kiroillen mielessäni niin, etten kehtaa edes kertoa.

Liekö ollut saunankostean ilman vai paahtavan auringon vaikutusta, mutta perhonen pysyi paikoillaan koko räpläilyn ajan. Sain kuin sainkin asetukset palautettua ennalleen ja nappasin elämäni ensimmäiset kuvat suruvaipasta.

 

Myöhempinä viikkoina mökkitontillamme asusteleva yksinäinen suruvaippa kävi syötillä nauttimassa antimista. Se hääti mustasukkaisesti pois kaikki sitruunaperhoset ja isoimmat kärpäset, jotka väistivät kohteliaasti sen kärttyisiä napsahteluita, mutta palasivat herkkujen ääreen heti suruvaipan kadottua nurkan taakse.

 

Perhoskesästä sain nauttia myös öisin, myöhään syksyyn saakka. Tästä lisää tuonnempana.

Tässä postauksessa on lähteinä käytetty Wikipediasta ja Suomen Perhoset-sivustolta löytämiäni artikkeleita, joita suosittelen lämpimästi tutkimaan, jos perhoset kiinnostavat. 

https://www.suomen-perhoset.fi/