Leudossa ja poutaisessa säässä kasvamaan tottunut lomapäivänkakkara joutui vaikean valinnan eteen:

 

kuihtuako vai karaistua, siinä pulma:

jalompaa onko kärsiä ja sietää

kaikk' iskut, puremat julman pakkasen

vai asein käydä lunta, jäätä vastaan,

jatkain sitkeästi? - Elää - kukoistaa,

ei muuta; - tietää, sopeutuin että päättyy

terälehtien kipu, tuhannet nuo lakastumat,

nuo lihan perinnöt, se karaistus

ois pyyntö hartain. Elää, kukoistaa;

niin, kukoistaa! ja kenties uudistua?

Kas siinä vastaus.

 

Kuten arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat saattavat tietää, pakkaskeli saapuu maahamme useimmiten vähin erin, vieden tilaa syksyn sateilta askel kerrallaan, kunnes jonakin aamuna herätessämme huomaamme maan olevan valkoinen ja lämpömittarin näyttävän miinusasteita. Harvoin se tulee näin yllättäen. Niinpä yleensä on mahdollista edes jossain määrin akklimatisoitua olosuhteisiin. Tänä talvena tuota luksusta ei ole suotu. Me pohjoisen asukit olemme kuitenkin tottuneet poikkeamiin siinä kuin pysyvyyteen ja kykenemme sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin nopeasti. 

Minun kohdallani tämä sopeutuminen tarkoitti ensinnäkin ylimääräisen urheilukerraston, talvisukkien sekä talvijuoksutakin ja windstopper-juoksutrikoiden esiin kaivamista. Tein sen raskain mielin, koska olen todellakin nauttinut kuluneen syksyn ja alkutalven suomasta mahdollisuudesta varustautua kevyesti. Jos pakkasta on -10 astetta tai enemmän, vaatekerroksia on oltava täydet kolme ainakin ylävartalon suojana. Alavartalolle riittää kaksi kerrosta. 

Nastalenkkareita en ole joutunut ottamaan käyttöön, koska sää on pysynyt tasaisen kylmänä eikä jäätä ole päässyt (vielä) muodostumaan baanoille, niiden mutkiin ja notkelmiin. 

Yksi tärkeä pakkaskelillä suojattava kohde on iho. Ikävä kyllä pakkasvoiteiden käyttäminen juoksun aikana on minusta niin epämiellyttävää, että joudun tyytymään jälkikäteiseen suojaukseen. Paksu kerros Novalan-perusvoidetta tyynnyttää pakkaslenkin jälkeen punaisena hehkuvan ihon kohtalaisen hyvin. 

Luonnollisesti eräs hyvä tapa piiloutua pakkaselta on pysytellä sisätiloissa. Niinpä suuntasin - kun reissukaverikin sopivasti järjestyi perheen piiristä - sekä perjantaina että sunnuntaina Esport Arenan juoksuradan ikikesäisiin tunnelmiin. Kuopus keskittyi kuntosalitreeneihinsä ja minä hölkkäsin juoksuradalla. Perjantaina liikennettä radalla oli niin vähän, että päätin keskittyä kierroslaskun sijasta hyvään vauhtiin ja annoin mennä vauhdikkaalla askeleella sen ihmeemmin jarruttelematta puolentoista tunnin ajan. Lauantaina tuo hurvittelu kohmetti kroppaa sen verran, että oli helppo päätös viettää lepopäivä. Sunnuntaiksi olin palautunut ja teimme uuden reissun länteen. Tällä kertaa tyydyin maltilliseen vauhtiin ja puolessatoista tunnissa kävijälaskuri naksahti 31 kertaa, ennen kuin kuopus sai treeninsä valmiiksi ja tuli aika palata kotiin. 

Maanantaina sielu jo kiljui: ulkoilmaa! Niinpä vääntäydyin vaatekerroksiini ja lähdin ulos. Otin määränpääksi vanhan kunnon T1-lenkin Tapanilan suunnalla, koska sitä on helppoa joko pidentää tai lyhentää sen mukaan, miten sattuu juoksu kulkemaan. Lähtiessä mittari näytti -11 astetta ja 12,3 kilometriä myöhemmin pakkasta oli jo parisen astetta enemmän. Taivas oli kirkas ja kuu valaisi pakkasessa napsahtelevan, hyytyvän maiseman. Osan matkasta juoksin jokirannassa ja siellä tunnelma oli paikoitellen kuin ilmastonmuutosaiheisesta kauhuelokuvasta. Ehkä siksi sain hölkötellä yksikseni melkein koko matkan. 

Lomapäivänkakkara/pakkaskukka on saanut jo uusia muotoja, tosin tämä kyseinen kuvio ei vastaa tämän postauksen kirjoitushetken tilannetta, vaan siitä puuttuu yksi lenkki. Mutta mitäpä pienistä, täydennän tarinaa seuraavassa päivityksessä. Katkoviivalla merkityt matkat on kuljettu moottoriajoneuvoa apuna käyttäen. Korostan edelleen, että kuvio ei ole missään mittakaavassa, vaan olen siirtänyt suuripiirteisesti vapaalla kädellä kartasta kopioimani reitit yhtä suuripiirteisesti tähän piirrokseen. 

IMG_20140115_0003-normal.jpg