Viikonlopun perhejuhlan korkokenkämaraton tuntui pohkeissa, kun maanantai-iltapäivänä vedin töissä lenkkikamppeet niskaan ja lähdin köpsimään kohti kotia. Liikennevaloissa ravistelin jalkoja ja venyttelin pohkeita, mutta vasta noin puolen tunnin hitaan menon jälkeen tuntui, että polakat heräsivät henkiin. Hyvää lihaskuntoharjoittelua tuntuu korkkareilla kipsuttelu olevan, paitsi että ainakaan minun selkäni ja lonkkani eivät siitä kovasti pidä. Lisäksi kahden edellisen yön äärimmäisen vähät ja levottomat unet painoivat askelissa ja yleisessä olossa. Kun sitten kuitenkin alkukankeuden jälkeen pääsin vauhtiin, hölköttelin saman tien vähän pidemmän lenkin ja etsin "uuden" reitin, joka kulki Linnunlaulun ja Hakaniemen kautta Sörnäisiin ja sieltä Hermannin kautta kotiin. Lenkin jälkeen väsytti mutta mieliala oli korkealla.

Tiistaiaamu meni korjausmiehiä kytätessä. Myöhästyin normaalista lähtöajasta lähes tunnin, mutta lähdin silti jalkaisin töihin. Koululaisten kesälomista ja sitä myöten vähentyneistä matkustajamääristä huolimatta julkinen liikenne on tässä kaupungissa aivan toivottoman hidasliikkeinen ja epäluotettava. Suurimpana syynä ovat arvatenkin mittavat tietyöt, joita jokakesäiseen tyyliin on aloitettu muutamien suurten risteysten alueella. Ennätän töihin jalkaisin lähes samassa ajassa kuin jurnutan bussin ja metron kyydissä ruuhkassa. Juoksu kulkikin mukavasti ja tulin tehneeksi tähänastisen juoksubaanoille paluuni nopeimman lenkin. Siitä innostuneena kiemurtelin itseni iltapäivällä yhä hiestä kosteisiin, kylmännihkeisiin juoksukamppeisiin ja lähdin taas baanalle. Tämä se on kuntoilijan elämää!