Heti ensimmäisten askelten jälkeen tiesin, että - jopa vaatimattomaan tavoitteeseeni nähden - tulossa ei olisi minun paras juoksupäiväni.
Olin aiemmin tällä viikolla juossut kaksi lenkkiä ja sauvakävellyt kaksi, jälkimmäisistä toisen maratonia edeltävänä iltana. Juoksulenkit olivat 15,5 ja 10 km mittaiset ja kävelyt parituntisia. Perjantai-illan lenkki venähti, kun harhauduin naapurikaupungin puolelle tutkimaan paikkoja ja eksyin. Vantaan uudet asuma-alueet ovat vielä keskentekoiset eivätkä väylät kovin tarkkaan merkityt.
Lauantaina pian liikkeelle lähdön jälkeen totesin, että minun oli jotenkin vaikeata hengittää. Keuhkoputkia vihloi. Pidin vauhdin sen takia aluksi hyvin kevyenä. Olinhan joka tapauksessa päättänyt käyttää matkaan reilusti aikaa, ehkä 4.45 - 5 h. Ajattelin, että vaikeus siitä helpottaa pian. En ole ottanut allergialääkettä pariin viikkoon, koska ne mitä ilmeisimmin pilaavat yöuneni, ja koska arvelen pärjääväni jo ilman, kuten olen myös pärjännyt aina lauantaihin asti.
Matka eteni, kroppa lämpeni, mutta hengitys ei siitä helpottanut. Hikoilin kovasti, vaikka ilma ei ollut mitenkään lämmin. Etenin silti rauhallisen tasaista vauhtia. Oikeassa takareidessä ja pakarassa tuntui hieman kiristystä, joten myös siitä syystä oli paras säästellä. Kolmannella ja neljännellä kierroksella käsivarsiani ja hartioitani alkoi jomottaa. Jomotus yltyi ja muuttui oudoksi, kramppimaiseksi säryksi, lopulta niin kovaksi ja ahdistavaksi, että se häiritsi jo juoksua. Olisiko tämä johtunut edellisillan sauvakävelystä, mene ja tiedä. Ehkä en venytellyt kävelyn jälkeen yhtä huolellisesti kuin yleensä. Kireät yläkropan lihakset vaikuttavat luonnollisesti myös hengityksen sujumiseen.
Pidin alusta asti kiireettömät huoltotauot Andersin huoltopöydän äärellä. Sinne saapui kisayleisöksi Ultraveckanin kuuden vuorokauden juoksusta palautuva Bornholmin matkakumppanini MB, ja nestettä tankatessa oli hienoa kuulla hänen kuulumisiaan, ja samalla kaataa öljyä kyteville unelmilleni kuuden tai jopa seitsemän vuorokauden ultrasta.
Viidennen kierroksen jälkeen rupesin kävelemään ylämäkiä, jotta jaksaisin loppuun asti. Myös oikea reiteni tuntui rasittuvan kovasti ylämäissä, se tuntui jäykältä ja säteili kipua. Seitsemännellä kierroksella hartioiden ja käsivarsien särky oli niin voimakasta, että kävelin enemmän kuin juoksin. Oikeastaan pelästyin hieman. Mietin, ovatko keuhkoni pettämässä, vaiko peräti sydän? Särky alkoi heti kun olin juossut minuutin verran ja talttui vasta kun oli kävellyt viitisen minuuttia. Oliko vereni lakannut tyystin kiertämästä?
Viimeiselle kierrokselle lähdin kävellen ja kävelinkin suosiolla aina kääntöpaikalle asti, josta sitten päätin juosta maaliin vaikka hampaat irvessä, mihin ei tarvinnut sentään onneksi turvautua, vaan juoksu tuntui pitkähkön "lentävän lepotauon" jälkeen taas helpommalta. Ensimmäisten askelten ajan jalat olivat tosin tukossa kuin puupökkelöt, mikä oli myös outoa, koska olen treenannut juoksu/kävelyä menestyksellä koko kesän ilman moisia ongelmia.
Maaliin saavuin aika paljon huonommassa ajassa kuin olin suunnitellut, mutta en osannut asiasta pettyä. Olin kiitollinen jo siitä, että jaksoin sinnitellä kaikesta huolimatta loppuun asti. MB oli vielä silloin paikalla, kannustavana ja hyväntuulisena, mikä oli kerrassaan ihana juttu.
Olin tullut Paloheinään polkupyörällä. Lepäilin huoltopisteellä hetken, join vettä ja söin pari palaa banaania ennen paluumatkaa. Ajo kotiin sujui ongelmitta, mutta loppupäivän olin kuin jyrän alle jäänyt, voimaton ja väsynyt.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.