Lähdin vielä yhdeksän aikaan illalla taloyhtiön yhtiökokouksen jälkeen lenkille. Tarkoituksenani oli tehdä ultrakevyt, palautteleva lenkki niin matalalla sykkeellä kuin suinkin.

Sen verran yhtiökokouksen kiivaat keskustelut kuitenkin korvensivat mieltä, että ensimmäisten kilometrien aikana oli vaikeuksia pitää syke hallinnassa, jalat menivät omia menojaan. Annoin lopulta periksi ja polkaisin pari ylämäkeä ja yhden tasaisen pätkän oikein tunteella. Rauhoittuihan se syke siitä.

Loppumatkan köröttelin sitten sykevälillä 135 - 138. Matalammallekin olisin varmaan päässyt, mutta vastatuulta oli jonkin verran ja lisäksi tien pinnassa oli kerros pakkaslumisohjoa jossa tossut lipsahtelivat. Ajattelin tyyntä merimaisemaa ja kuuntelin rauhoittavaa musiikkia ja keskityin askeltamaan rennosti.

Hauskaa sinänsä, että rento askellus ei oikeastaan suju jos siihen keskittyy tai sitä ajattelee liikaa. Tuo keskittymisvaihe onkin oikeastaan vain tietyn "vaihteen" käyttöönottamista. Kun askel on saatu balanssiin, eli vaihde päälle, se pitää unohtaa; on yritettävä rentoutua kaikin puolin. Jos hyvin käy, jalat kulkevat kuin itsestään. Ne muuttuvat itsenäisesti toimivaksi kehon osaksi. En kuitenkaan ajattele itseäni tai jalkojani minään koneena, koska kone ei tunne kipua tai väsymystä. Minä kyllä tunnen. Joskus kipu- ja väsymyskynnys vain siirtyy toiseen paikkaan kuin jonakin toisena hetkenä. Näitä asioita voi hahmottaa monella tavalla. Joskus pitkillä lenkeillä ajattelen juoksevani eräänlaista uraa pitkin hitaasti kapenevassa kuilussa. Toinen seinämä on väsymys ja toinen on kipu. Minun on juostava sellaista vauhtia ja pysyttävä niin huolellisesti urallani etten horjahtele ja osu seiniin. Jos osun, menetän pelin.

Lopuksi tein vielä pienen lämmittelyspurtin viimeisessä ylämäessä.

24.1.2006

exe.time: 1.14/n. 9 km

ave: 141

kcal/fat: 510/40