Koneen käynnistely on itse asiassa jos ei hyvällä niin paremmalla mallilla. Sunnuntain yltiövarovaisen testilenkin rohkaisemana lähdin taas maanantaina kokeilemaan kropan kestävyyttä hölkkäilemällä radanvartta pitkin töistä kotiin. Hyvinhän se sujui, keväisen leppeässä suojasäässä ja auringon pilkahdellessa. Tiistaina oli lunta tuprunnut taivaalta ja peittänyt kotitalon niin vakavien kinosten alle, että kolaamista riitti niin aamulle kuin illallekin ja salitreenit saivat jäädä. Mutta toisaalta: ei se mitään. Oli ihanaa olla ulkona.

Tänään pakkanen oli kiristynyt lähes -10 asteeseen iltapäivään mennessä ja tuuli oli pureva. Työpaikan ikkunasta ihailin auringon valaisemaa maisemaa ja lopulta oli lapsellisen helppoa päättää, että tänäänkin on vuorossa ulkoilua. Hölköttelin jälleen radanvartta (maisemallisesti tylsä reitti, mutta huollettu, hiekoitettu sekä liikennevaloton ja kaiken lisäksi ohikiitävät junat tupruttavat kivasti lunta päin pläsiä) pitkin kotiin. Kurkunpäässä ja nenän tienoilla tuntui ahtaalta ja taivuin kävelemään parissa ylämäessä. Suurimman osan matkasta kuitenkin hölköttelin. Lonkka oli mukana juonessa kaikin tavoin.

On sanottava, että juoksukunto on lonkan paranemisesta huolimatta todella heikko. Nuo pitkään jatkuneet hengitystieongelmat ovat varmaan myös tehneet tehtävänsä ja yleiskuntoni saattaa olla myös jonkin verran kärsinyt, mikä tietenkin vaikuttaa suorituskykyyn. Vaikka olen tehnyt innokkaasti lihaskuntotreeniä, jalat tuntuvat väsyneiltä ja jäykiltä jo lyhyen hölkän jälkeen. Kroppa ei tunnu saavan happea ja vauhti on aivan mitätön. Mutta - kuten olen jo monesti sanonut, ja epäilemättä joudun vielä monesti sanomaan - tästä vielä noustaan!