Tänään matkalla töistä kotiin otti niin raskaasti päähän että ajattelin metrossa istuessani lähteväni ihan vaan kostoksi vähintään kolmen tunnin lenkille. Otti päähän kiire ja ruuhka, kaikinpuolinen tilanahtaus ja hässäkkä. Olin tosi lähellä sitä tilaa jossa tehdään vataset (Jäniksen vuosi). Mutta niinhän siinä kävi, että marketin kassajonossa lähimmäisten nilkkoja ostoskärryillään kolhivat turkkirouvat, joille ei kannata edes irvistää, kun eivät senkään vertaa tajua että ruma naama on edessä, uuvuttivat Kaappimaratoonarin niin pahasti että kotiin tultua työnsin tarjouskanat uuniin, viritin munakellon tunnin kohdalle ja lysähdin sohvalle ottamaan nokoset.

Heräsin kun munakello pärähti. Otin tarjouskanat uunista, katoin ne ateriaksi lasten eteen ja vaihdoin lenkkikamppeet ylleni. Ulkona oli pimeää, raikasta ja viileää. Läksin kiertämään T-lenkkiä, lenkin lopullinen pituus saisi vahvistua matkan aikana.

Juoksu tuntui yllättävän hyvältä heti kättelyssä. Ainoa miinus tänään vallinneessa pakkaslumikelissä on, että joka askelella tossunpohja liukuu aavistuksen taaksepäin, niin että syntyy eräänlainen sutimisen tunne. Nastalenkkareille olisi saattanut olla käyttöä, mutta sujui matka Cumuluksillakin. Hölköttelin aika reipasta, kiihtyvää vauhtia ensimmäiset puolitoista kilometriä. Sitten kun vastaan tuli sopiva suora, tein pienen vedon. Nostin vauhtia kursailematta ja pian syke nakuttikin korvissa asti. Juoksin niin kovaa kuin jalka antoi myöten viitisen minuuttia, jonka jälkeen hidastin hieman. Noin puolen tunnin kuluttua oli seuraava tilaisuus. Tirpaisin uuden vedon, en katsonut tarkkaan kelloa, harmi kyllä. Ehkä kolmisen minuuttia riitti sopivaa tienpätkää. Oikean polven sisäsyrjällä vihlaisi tässä vaiheessa ilkeästi, joten hidastin taas vauhtia. Käännyin Tietyssä Tienristeyksessä T1:lle, koska arvelin, että liikaa vauhtien ahnehtimista joutuisin katumaan. Etsin sopivan rytmin ja hölköttelin mahdollisimman rennosti eteenpäin, kunnes saavuin viimeiselle suoralle tienpätkälle. Kiihdytin taas vauhtia ja annoin mennä. Lopetin vasta kun polveen sattui aika lailla. Pysähdyin tunnustelemaan sitä. Kaikki näytti kuitenkin olevan kunnossa. Nostin jalan roskalaatikon päälle ja venytin pohjetta ja takareittä. Sitten jatkoin matkaa ja köpöttelin viimeisen runsaan kilometrin  ylämäkineen reippaasti kotiin asti.

Olisi ollut mielenkiintoista saada keskisyke reissulta, mutta minkäs teet. Aikaa T1:een kului tunti ja 22 minuuttia, eli omien laskujeni mukaan (mikä ei kyllä ole maailman luotettavin tapa hankkia tietoa) keskimäärin hieman yli 6.30 vauhdilla tuon 12,3 kilometrin lenkin tänään taivalsin. Enää ei vituttanut yhtään. Kyllä puolentoista minuutin parannus km-vauhtiin tepsii aina. Ei ehkä kuitenkaan kannata ottaa tavaksi tällaista menoa ihan vielä....