Saariseikkailu on nyt ohi. Outoa kyllä, lentomatka Kööpenhaminasta Bornholmiin ja takaisin oli ainoa asia mikä herätti minussa etukäteen pelon tunteita. Lensin Cimber Airin arvatenkin hyväkuntoisella, mutta näin maallikon silmin iäkkäällä potkurikoneella, joka käyttäytyi ilmassa hyvin eri tavalla kuin suihkukone, vaappui, heilui ja nytkähteli.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Saavuimme h:n kanssa (treffit oli tehty Kööpenhaminan lentokentälle) Bornholmiin torstaina alkuillasta. Muut 48-jengiläiset olivat jo saapuneet ja lunastaneet varaamamme mökin Gallokken Camping –leirintäalueella. Asetuimme h:n kanssa niinikään taloksi ja sen jälkeen lähdimme katselemaan Ronnen kaupunkia (nyt en löydä yhtään tanskalaista öötä). Vietimme hauskan illan, hankimme juomia ja tarvikkeita kisaa varten ja kävimme haukkaamassa kunnon pasta-ateriat paikallisessa ravintolassa. Ronne on kaunis pieni taajama, joka houkuttelee kävelyretkille ympäristöönsä. Vain muutaman sadan metrin päässä on valkoisia hiekkarantoja, joita emme valitettavasti ehtineet tarkemmin tutkimaan. Kaupunkiretken jälkeen menimme nukkumaan.

 

DAY 1

 

Starttipäivän aamu valkeni kirkkaana. Heräsimme varhain, jotta ehtisimme läheiseen matkustajakotiin aamiaiselle. Tankkasimme viimeiset ateriat ennen kisaa, ja sitten olikin aika siirtyä mökille valmistelemaan matkaan lähtöä.

 

Kisailijoita saapui paikalle sekä yksin että ryhmissä. Huoltopöytiä perustettiin, pystytettiin telttoja ja kylttejä. Viimeisten joukossa paikalle saapui kisan ehdoton tähti ja ennakkosuosikki, kreikkalainen ultrajuoksijalegenda Yiannis Kouros. Hänen henkilökohtainen huoltotelttansa sijaitsi kierroslaskijoiden läheisyydessä.

 

Valmistelut saatiin vähitellen loppuun, kisailijat asettuivat lähtöviivan tuntumaan. Kisan pääorganisaattori, tanskalainen Kim Rasmussen, piti pienen puheen tanskaksi ja englanniksi. Saimme neuvoja miten kisassa tuli käyttäytyä. Kuuden tunnin välein oli määrä vaihtaa kiertosuuntaa. Reitti oli 1450 m pitkä ja puolet siitä oli asfaltoitu, puolet muistutti perisuomalaista latupohjaa. Maisemana oli tanskalainen lehtometsä upeine muratteineen ja kukkineen. Joukossa oli muutama havupuu, joiden neulaset olivat viiden sentin mittaisia. Lintujen konsertti oli päätähuimaava. Poppikoneella ei ollut käyttöä ennen iltaa. Aurinko paistoi ja mereltä puhalsi navakka tuuli.

 

Startti tapahtui ja lauma nytkähti liikkeelle. Nopeimmat ottivat helposti kaulaa muihin, minä jättäydyin aivan joukon hännille. Tarkkana sai olla, koska tie oli kapea ja oli pysyteltävä aivan sen oikeassa reunassa, jotta nopeammat pääsisivät vasemmalta ohittamaan mahdollisimman helposti.

 

Kierroksia kertyi hitaasti mutta varmasti. Aluksi pystyin pitämään varsin hyvääkin juoksuvauhtia yllä ja taitoin matkaa noin 7,25 – 7,5 km tunnissa. Olen tätä kirjoittaessani vielä hiukan väsynyt enkä tarkkaan muista kaikkia kellonaikoja tms, joten kierrosmäärätkin saattavat olla vähän sinne päin.

 

Lämmintä ruokaa oli tarjolla kolmasti vuorokaudessa. Ensimmäinen ateria oli kanarisottoa, toinen jotakin keittoa, kolmatta en syystä tai toisesta saanut, neljäs oli pastaa ja jauhelihakastiketta, viides taisi olla taas risottoa. Ruoka oli syytä syödä. Pelkillä sipseillä, maapähkinöillä tai kakkupaloilla ei pitkään jaksa olla liikkeellä. Tarjoomuksia oli paljon ja vaihtelua mielin määrin. Näki, että järjestäjätaho tietää mitä tekee, ja että kokemusta on ultrajuoksusta. Tarjoilupuoli ansaitsee mielestäni täyden kympin. Huoltajat olivat äärettömän ystävällisiä ja myös kielitaitoisia ja reagoivat nopeasti kun väsynyt mutta kiireinen kiertäjä saapui huoltopisteelle. Eivätkä närkästyneet vaikka tönköksi itsensä juosseet ihmiset eivät aina muistaneet itse olla kovin sulavasanaisia.

 

Jaksoin hyvin juoksu-kävely –systeemilläni kaiketi iltakymmeneen asti. En noudattanut kummempaa kaavaa, pyrin kävelemään asvalttiosuudella ja juoksemaan pehmeämmällä osuudella. Välillä juoksin koko kierroksen. Kymmenen tunnin kohdalla olin edennyt n. 70 kilometriä. Siinä kohtaa pidin ensimmäisen pidemmän huoltotauon. Söin ja lisäsin vaatetta ja otin pienet torkut makuupussissa radan varressa. Kouros pyyhälsi ohitseni joka toisella kierroksella, ja taukojen mukaan aina samassa kohtaa. Hän näytti mennessään hyvin seesteiseltä ja keskittyneeltä, mutta vaikeasti lähestyttävältä. Kuuden tunnin kohdalla, kun juoksusuuntaa vaihdettiin ja juoksimme toisiamme vastaan, hän kuitenkin vastasi tervehdykseeni häikäisevällä hymyllä.

 

Kolmisen varttia myöhemmin, eli noin 23 kieppeissä lähdin taas liikkeelle. Yö pimeni, mutta pystyin jotenkuten säilyttämään vauhtini. Hölkkäsin harvakseen reitin varrelle aseteltujen valonheittimien valossa kapeaa tietä pitkin ja toivoin hartaasti etten kaatuisi. Paikoin en nähnyt yhtään mitään. Kiinnitin katseeni seuraavaan valopisteeseen ja juoksin sitä kohti. Väkisinkin tuli mieleen edellinen blogikirjoitukseni, ja ennen kaikkea Viktor Pelevinin teos "Hyönteiselämää". Siinä eläväiset lentävät toiveikkaina kohti valoa, tietämättä mikä niitä odottaa. Tunsin suurta kiitollisuutta aina kun pääsin takaisin kirkkaasti valaistulle huoltoalueelle.

 

Omituisella tavalla kuitenkin nautin tuosta yöstä. Ajatukset kulkivat kumman kirkkaina. Linnut olivat vaienneet, joten panin poppikoneen soimaan ja sehän shuffletti korviini Aerosmithiä, Lenny Kravizia, Janis Joplinia, Outkastia, Jimi Hendrixiä, Massive Attackia, Black Eyed Peasia…. Juoksin paljolti musiikin tahdissa. Maaston takia juoksin singer-askeleella, eli lyhyttä ja töpöttävää kipitystä, jossa saa hyvän tuntuman siihen mitä jalkojen alla on. Polvia oli pakko nostaa tavallista enemmän, mikä todennäköisesti kostautui aamuyöstä. Oikea reiteni ja lonkankoukistajani alkoivat kipuilla. Otin särkylääkettä ja se auttoi vain hieman. Sivelin reilusti Voltarenia, joka viimeisteli hoidon niin, että pystyin juoksemaan vielä jonkin verran. Ilmeisesti askellukseni kuitenkin vääristyi niin, että lopulta myös jo ennen kisaa oireillut selkä kipeytyi. Sinnittelin kuitenkin puolille päivin, joten sain ensimmäisen vuorokauden tulokseksi 136,3 kilometriä. En nyt tarkkaan muista, mutta luultavasti pidin tuossa vaiheessa jälleen torkahdustauon. Niitä kertyi muistini mukaan yhteensä viiden tunnin edestä, joten jos sallitte, en enää jokaista mainitse tässä erikseen, paitsi yhden, jolla oli suurempi merkitys.

 

DAY 2

 

Toisen kisapäivän käynnistyessä radalle tuli lisää väkeä: 24 tunnin juoksijat. Mukana oli myös suomalaisia, ja oli todella hienoa nähdä heidän tutut kasvonsa. Erityisen kiitoksen esitän nyt Pepin siskolle E:lle, joka jaksoi pysytellä huoltopisteellä pimeyttä ja kylmyyttä uhmaten, autellen paitsi Peppiä myös meitä muita aina yhtä rauhallisena ja turvallisen oloisena.

 

Kaksnelosten vauhti vaikutti päätähuimaavalta. Suuri osa neljäkasilaisista oli jo hieman hiipunut tai piti jonkinasteista taukoa, kutenkin yhä rataa kiertäen. Minä pystyin enää juoksemaan vain silloin tällöin lyhyitä rupeamia. Reisi oli kuitenkin jollain tavalla kouliintunut sietämään kävelyä, ja kun selkäkin tuntui sitä kestävän hyvin, pistelin eteenpäin tasaisella muttei kovin vauhdikkaalla askeleella. Matkaa kertyi viitisen kilometriä tunnissa. Pystyin hiljakseen edetessäni tarkkailemaan muiden osallistujien kisan sujumista. Naisten 48-tunnin kisassa alkoikin varsinainen jännitysnäytelmä. Osallistujia oli vain neljä, mutta kolmesta kärkisijasta käytiin tulinen kamppailu h:n, saksattaren ja tanskattaren kesken. H:lla oli ollut vaikeat hetkensä kisan keskimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta hän virkosi otettuaan radan varressa pienet unet (kisansa ainoat, jollen väärin ole ymmärtänyt!!) ja syötyään lautasellisen puuroa ja päihitti meidät muut kilpasiskot helpon näköisesti saaden lopputuloksekseen ällistyttävät 278,4 kilometriä. H jäi vierelleni kävelemään jossain vaiheessa kisan viimeisten kuuden tunnin kohdalla ja kertoi tilanteen. Sanoin hänelle, että päihittää ne, ja h:han päihitti.

 

Kouros näytti haavoittuvuutensa siitä huolimatta, että teki maailmanennätykset sekä 24 h- että 48 h-kisassa omassa ikäsarjassaan. Hänen juoksunsa hidastui niin, että minua lukuunottamatta kaikki suomalaiset pääsivät hänestä juosten ohi loppuvaiheessa. Hän jopa käveli joitakin pätkiä. Silti hän jaksoi taas hymyillä palkintojenjakotilaisuudessa ja nauttia suosionosoituksista. Harvojen kanssa hän näytti olevan varsinaisesti ystävä, mutta ihailu ehkä riitti. Myyttinen, etäinen, outo ja kiehtova ihminen hän taitaa olla.

 

Toinen vuorokausi sujui siis minulta lähinnä muiden menoa katsellen. Toisaalta kävelykin väsyttää kun tarpeeksi pitkään on liikkeellä. Joskus kymmenen maissa illalla saavuin huoltopisteelle ja oloni tuntui hieman oudolta. Istahdin hetkeksi ja ilmeisesti verenpaineeni romahti. Olin kerta kaikkiaan kaatua siihen paikkaan. Naapuripöytäkunnan huoltaja otti jo askelia suuntaani. Sain kuitenkin pääni taivutettua polvien väliin. Olin siinä hetken aikaa ja kohottauduin hitaasti jaloilleni. Olin tehnyt aiemmin strategian, että kävelen 20 kierrosta ja pidän sitten tauon. Tuosta määrästä oli viisi kierrosta taitettu, mutta näytti ilmeiseltä, että tauon paikka oli koittanut. Palelin kuin horkassa, vatsa kramppasi ja päätä särki. Raahauduin saman tien mökille asti, koska ajattelin, että lyhytkin oleskelu hieman radanvartta lämpimämmässä paikassa voisi tehdä hyvää. Romahdukseen saattaa olla myös syynä kohtalainen verenhukka. Liekö kisajännitys tehnyt tehtävänsä, mutta hormonini olivat päättäneet lopettaa luonnollisen kiertonsa juuri sinä päivänä eikä vasta seuraavalla viikolla niin kuin olin odottanut. Otin evääksi ison pullollisen kokista.

 

Nukuin parisen tuntia täysissä pukeissa, en riisunut edes kenkiäni. Ne olin aiemmin päivällä tuunannut leikkaamalla kärjistä päälliset pois siten, että varpaat olivat vapaana. Molempiin pikkuvarpaisiin ja toiseen isovarpaaseen oli nimittäin  kehkeytynyt ilkeät rakot. Polkumainen osuus reitistä oli mustaa, hienoa ja erittäin pölyävää multaa, joka tunkeutui kenkien ja sukkien läpi iholle asti. Äärimmäisen hiertävää materiaalia siis. Olin tyhjentänyt rakot ja teipannut ne tiiviisti suoraan iholle laastariteipillä, jossa ei ole haavatyynyä. Oli parempi olla aukaisematta laastareita. Kenkiä en olisi ehkä saanut enää takaisin jalkaan. Unohdin siinä hötäkässä käydä ilmoittautumassa kierroslaskijoille, joten viimeisintä kierrostani ei kukaan merkinnyt ylös.

 

Hätkähdin hereille ja katsoin kelloa. Se oli puoli kaksi. Olin missannut kiertosuunnan vaihdon. Lähdin heti liikkeelle (heh, todella "vauhdikkaasti") ja könkkäsin huoltoalueelle. Jouduin kiertämään koko kierroksen päästäkseni huoltoalueelle, jossa minut noteerattiin asiaankuuluvasti. Olin kuitenkin menettänyt kaksi kierrosta, ihan omaa hölmöyttäni. En viitsinyt mennä ruikuttamaan asiasta uupuneille mutta iloista ilmettään sinnikkäästi ylläpitäville kierroslaskijoille. Mitä nyt kolmesta kilometristä….

 

Uni oli palauttanut voimia. Kipuja se ei vienyt. Matka taittui edelleen kävellen, ja pienen alkujäykkyyden jälkeen pääsin taas noin viiden kilometrin tuntivauhtiin. Otin huoltopöydältä seuraavien kolmen kierroksen ajan lastin evästä mukaani. Syöminen lisäsi voimantunnetta vielä osaltaan. Kiisin etanan lailla jälleen pilkkopimeässä metsässä. Osa juoksijoista oli kaameassa kunnossa, hortoilivat radalla puolipökerryksissä. Mutta matkanteko jatkui.

 

Jotain tämän hullun lajin harrastajista kertokoon seuraava:

 

Valonheittimet houkuttelivat runsaasti erilaisia ötököitä, kuoriaisia, perhosia, jopa ison ukkoetanan keilaansa köllimään. Ne räpistelivät sokaistuneina maassa, yrittelivät mielipuolisesti lennellä johonkin suuntaan tai ryömivät ympäriinsä tietämättä missä olivat. Ohikulkevat juoksijat yrittivät kaikin tavoin omasta väsymyksestään ja mielipuolisuudestaan huolimatta välttää astumasta niiden päälle.

 

Linnut olivat yöunillaan, mutta en kaivannut musiikkia. Kuuntelin omaa hengitystäni ja yön hiljaisuutta. Kolmen tai neljän tietämillä taivas alkoi vaaleta. Yhtäkkiä ensimmäinen puunlatva kultaantui nousevan auringon valosta. Samalla hetkellä käynnistyi lintujen konsertti. Uusi päivä oli koittanut niin niille kuin meille radalla taivaltaville. Yölliset hyönteiset vetäytyivät takaisin koloihinsa ja päiväperhoset ilmaantuivat valonsäteisiin tanssimaan käsittämättömiä tanssejaan.

 

Kuudelta aamulla radalle tuli jälleen lisää väkeä, kun viimeinen kilpailu käynnistyi. Heidän vauhtinsa oli kuin formulaykkösten menoa. Aluksi tuli tunne, että radalla vallinnut väsynyt harmonia rikkoontui, kun "sprintterit" ryskivät kyynärpäät tanassa meidän pitkämatkalaisten ohitse. Mutta vähitellen kaikki sopeutuivat toistensa läsnäoloon eikä enempiä tönimisiä enää ilmaantunut. Ehkä osa kuuden tunnin juoksijoista ei tiennyt, että kisoja oli käynnissä useita.

 

Kilometrejä karttui tasaiseen tahtiin. Kahdensadan kilometrin kohdalla pidin viimeisen torkahdustauon, joka kesti muistaakseni puolisen tuntia. Sitten palasin taas radalle ja kävelin tarmokkaasti siihen asti, kunnes aikaa oli jäljellä enää niin vähän, etten arvellut ehtiväni kiertää koko rataa vaan joutuisin odottamaan mittamiehiä todennäköisesti pitkään. Niinpä ilmoitin kierroslaskijoille, että kisani päättyi siihen, ja palasin huoltopisteelle. Loppuajan seurasin muiden loppukirejä, joista jotkut olivat hyvin vaikuttavia. Kuka juoksi hurmiossa, kuka raahusti puolitajuttomana,  puolisonsa tai huoltajansa tukemana. Kun aika sitten loppui, tunteet pääsivät valloilleen. Ihmiset halailivat toisiaan, onnittelivat ja lohduttelivat. Suomalaisleirissä juhlimme estoitta h:n upeaa juoksua ja Pohjoismaiden mestaruutta. Kaikki neljä naistensarjalaista kävimme myös tervehtimässä ja onnittelemassa toisiamme. 

 

Oma lopputulokseni oli viimeisten tarkistusten jälkeen 220,4 kilometriä, eli ihan tyydyttävä tulos. Virallinen tavoitteeni 200 km täyttyi hienosti, mutta Salainen Haaveeni ei toteutunut. Ehkä sitten ensi kerralla!!

 

Palkintojenjako viivästyi. H oli varannut liput aiempaan koneeseen, eikä siten päässyt palkintojenjakotilaisuuteen. Hain palkinnot hänen puolestaan. Kaikki kilpailijat saivat kaulaansa mitalin.

 

Paluumatka kotiin oli uusi koettelemus. Onneksi minun ei tarvinnut matkustaa yksin. Lento Bornholmista Kööpenhaminaan meni istuimen kahvoja rystyset valkeina puristellen mutta muuten hyvävointisena. Matkalla Helsinkiin sen sijaan voin huonosti. En kyennyt edes nukkumaan kun jalkani sätkivät kuin vastapyydetyt ahvenet laiturilla. Luulivat raukat kai vieläkin olevansa liikkeellä.

 

Kotona en jaksanut purkaa laukkujani. Kävin suihkussa ja otin jalkakylvyn ja tutkin varpaiden vauriot. Irrotin teipit todettuani, että niiden alle oli jäänyt multaa. Kylpysuola puhdisti ne ja rauhoitti muutenkin jalkojen kihelmöintiä. Suihkuttelin kynsien ympärille vielä Septidiniä. Laastareita en sitonut, koska arvelin varpaiden kaipaavan nyt ilmaa ympärilleen.

 

Tänään olo on jo huomattavasti parempi. Sain yöllä nukutuksi, itse asiassa taisin nukkua myös suurimman osan päivästä. Reisi on möhkäle, selkä jäykkä ja varpaat kipeät, mutta mieli piristyy koko ajan. Uudet suunnitelmat ovat jo tekeillä.