Tämän illan lenkki oli siis viikon määrälisäys. Koska olen ylivarovainen luonne (!), päätin jo lähtiessäni että kävelen mahdollisimman suuren osan lenkistä. Samalla tulee treenattua sitäkin, vuorokaudenjuoksussa minulle tuikitärkeätä etenemistapaa. Ja samalla, tosin pienen riskin varjostamana, saan selville onko se sittenkin juuri kävely joka minulle nilkkakipua aiheuttaa.

Läksin hölkkäämään kohti Paloheinää aikeenani kiertää siellä kierros MasUa ja palata takaisin. Matkaksi tulisi reilu 11 kilometriä. Alun perinhän suunnittelin tekeväni lyhyen, kenties vauhtilenkin, mutta päätin jättää vauhdeilla herkuttelun vielä tuonnemmaksi. Nyt tuntuu siltä, että tärkeintä on vahvistaa hennolla nupulla olevaa juoksutuntumaa. Ja ylipäätään olla liikkeellä.

Ilma oli mukavan lämmin ja tyyni, kostean utuinen. Lähtiessäni oli jo melkein pimeää (nollausnokoset hieman venähtivät). Köpöttelin rauhalliseen tahtiin ja pysähdyin kolme kertaa tuon neljän ja puolen kilometrin matkan aikana venyttelemään. Jalka vaati selkeästi taas oman totutteluaikansa.

MasU-kierroksen jälkeen otin neopreenituen pois. Eilen siitä oli selvästikin apua, tänään se tuntui häritsevältä. No, päivät ovat erilaisia. Tutkin samalla jalkaa. Se näytti aivan normaalilta, mitään värimuutosta en hämärässä kyennyt havaitsemaan, eikä turvotusta ollut nytkään. Vedin tossun takaisin jalkaan, tungin neopreenituen tuulipuvun housujen taskuun ja läksin paluumatkalle. Viimeiset kolme kilometriä etenin lähes kokonaan kävellen, eikä nilkka nyt sanonut siitä  yhtään mitään. Kotiin päästyäni se oli aivan rauhallinen. Hoitelin sitä tuttuun tapaan.

Huomiseksi olen kaavaillut joko T2:a tai sitten työmatkaa jalkaisin pidemmän reitin kautta. Katsotaan mikä on fiilis ja/tai kondis.