Tästä päivästä katosi ilo ja tarkoitus kun sain tietää Jokelan koulukeskuksen traagisista tapahtumista. Kahden nuoren koululaisen äitinä voin vain kuvitella, minkälaista taistelua surmatyön uhrien omaiset ja ystävät käyvät mielessään yrittäessään ymmärtää päivän tapahtumia. Heidän menetyksensä on lopullinen, eikä mikään myötätunnon osoitus tuo rakkaita ihmisiä takaisin, mutta siitä huolimatta haluan minäkin ilmaista syvän osanottoni.
En edes yritä kuvitella, millä tavoin nuoren ampujan vanhemmat, omaiset ja ystävät voivat koskaan selviytyä järkytyksestään ja myös mahdollisesta menetyksestään ja sen aiheuttamasta surusta. Suurin kysymys lienee, olisiko jotain voitu tehdä tapahtuman estämiseksi. Sitä ei koskaan saada tietää. Aika auttaa, toivon niin.
Päivän lenkin juoksin Paloheinän maisemissa, rankkasateessa. Onneksi oli seuralainen mukana.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.