Nimittäin mielenrauhaa kohentava on mikäs muu kuin hyvä juoksulenkki!

Tänään naistenpäivänä (myöhäiset toivotukset!) kuopuspoika halusi jälleen kerran huolehtia ruoanlaitosta, joten minulle tarjoutui loistotilaisuus kokeilla nenäonteloideni kestävyyttä ulkoilmassa sillä aikaa kun muu perhe muhitti miehissä kaalipataa.  

Sää oli pilvinen mutta oli vielä valoisaa kun starttasin kotiovelta. Tuumin aluksi, että tähtäisin noin 45 minuutin mittaiseen, hiljaiseen ja rrrrauhalliseen lenkkiin jossain lähimaastossa, mistä ei olisi pitkä matka kävellä kotiin jos homma tyssäisi heti alkuunsa. Lähdin köpöttelemään kohti Paloheinää, josta pääsisin vajaasta puolimatkasta jopa bussilla takaisin jos oikein huonosti kävisi.

Ensimmäiset askelet tuntuivatkin tahmeilta. Hengitys kulki hyvin, mutta jalat olivat voimattoman tuntuiset ja lihakset olivat ikään kuin väärissä asennoissa. Yli viikon levänneet juoksutossutkin tuntuivat käpristyneen ja vääntyneen pohjistaan kumman muotoisiksi. Pian ne kuitenkin jo lämpenivät ja mukautuivat jalkaterieni alla. Hölköttelin kiirettä pitämättä mutta turhia hidastelemattakaan Paloheinän golfkentän laitamille, josta käännyin Haltialan pelloille. Meno tuntui koko ajan paremmalta. Ilta alkoi hämärtää peltoa ylittäessäni ja Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvat koneet näyttivät jänniltä tummenevan sinistä pilvitaivasta vasten. Tuuli oli navakka mutta minulle myötäinen ja tuiskutti kinoksia tien poikki. 

Koukkasin vielä joen yli ja palasin Tuomarinkylän kartanon kautta kotiin. Lenkki ei tuntunut yhtään raskaalta eikä liian pitkältä, vaikka taisin olla melkein puolitoista tuntia liikkeellä. Kovasti sain tosin niistellä ja syljeskellä juostessani, mutta se kuulunee asiaan vielä tässä vaiheessa. Nuhalääkekuuri loppui tänään, antibioottia riittää vielä kahdeksi päiväksi, tosin se ei taida heti saman tien kadota elimistöstäni. Jos ensi viikonloppuna on aurinkoista ja tulen lähteneeksi pitkikselle  rannan läheisyyteen, on keksittävä jotakin kasvojen suojaksi, ehkä lippis....?