No niin. Kohta vuorokausi pakkolepoa takana.

Miten voikin olla näin julmetun vaikeata? Pahemmat viekkarit kuin aikoinaan tupakkalakossa. Olin niin hyvässä vireessä jotta!

Luonnolle ei voi mitään, luonto tekee minkä luonto voi. Olen tätä nykyä mitä ilmeisimmin hyvin sitkeän ja äkäisen stafylokokin kasvualusta. Vihulaista yritetään häätää jytäkällä antibiootilla, joka ennen pitkää pistänee ruoansulatukseni uuteen uskoon. Onneksi minulla on jo lääkitys hallussani siltä varalta.

Pakko nyt tunnustaa, että pöpö on ollut minulla jo pari kuukautta, mutta olen siitä huolimatta jatkanut harjoittelua. Nyt lääkäri suositteli, että yrittäisin pysytellä aloillani pari viikkoa. Saan sentään kävellä, venytellä ja voimistella, käydä tanssitunnilla. Raskas hikiliikunta on kiellettyä.

Kumma kyllä oloni on ollut suhteellisen normaali koko ajan, hiukan ehkä päätä on särkenyt, ja sitä tulehtunutta kohtaa, ja välillä on aika lailla väsyttänyt. Mutta perheellisellä naisihmisellä nyt päänsärkyä ja väsymystä on tavan takaa, eri syistä. Ei niitä enää laske. Ja kun kaksi antibioottikuuria on jo takana, niin jotenkin sitä ajattelee että ei nyt enää.

Silti yhä, ja aina vain. On kai jo uskottava, toteltava. Plääh. Tylsää olla kiltti tyttö.

Mutta kuten Olli viisaasti totesi, pari viikkoa huilia voi olla jopa hyväksi. Ja olin joka tapauksessa ajatellut pitää pidemmän tauon näin loppuvuodesta. Sitä vain tahtoisi päättää itse milloin.

Ensisuuttumuksessani ajattelin, etten edes päivitä tätä blogiani. Ehkä sittenkin käyn kirjoittelemassa, voihan tämän kai jollain tavalla kääntää lystiksi. Tai edes oikeisiin mittasuhteisiin.