Torstaiksi oli käynyt kutsu viettämään Peräkylän Ponnistuksen uusimman jäsenen tulokasiltaa. Juhlahuoneistoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa, oli määrä saapua hieman ennen kuutta, joten päätin suorittaa matkat ainakin osittain jalkaisin.  Työpaikalta juhlahuoneistolle kun sattui olemaan juuri sopivasti matkaa käytettävissä olevaan aikaan nähden. 

Heti kellon lyötyä neljä viskasin repun selkään ja lähdin etenemään ennalta selvittämääni reittiä pitkin kohti Lauttasaarta. Reppu ei ollut keveimmässä mahdollisessa kunnossa, koska olin sullonut sen täyteen mm. vaihtovaatteita ja lisäksi muutaman tölkin olutta, jotka oli tarkoitus hyödyntää tulokasillan erään ohjelmanumeron osana.
 

Sää oli harmaan pilvinen ja ilma niin kostea, että hetkittäin tuntui kuin sataisi. Ilta pimeni nopeasti. Vaikka olin liikkeellä kotikaupungissani, jossa olen siis asunut koko ikäni, olin eksyä jo ensimmäisten parin kilometrin jälkeen. Lauttasaari ja koko Länsi-Helsinki ovat minulle aina vain kohtalaisen outoa seutua, joka saa pääni pyörryksiin vähän samalla tavalla kuin Töölö. Ikään kuin pääni sisäinen kompassineula tulisi hulluksi aina kun lähestyn Lauttasaarta tai Töölöä. En ole toistaiseksi keksinyt selitystä ilmiölle.

Olin ennakoinut tämän ja kopioinut puhelinluettelosta karttalehden tuekseni. Menin niinkin pitkälle, että värjäsin reitin vaaleanpunaisella tussilla ja suojasin karttalehden muovitaskulla, koska arvasin, että jos ja kun tarvitsisin sitä, alkaisi heti sataa. Sitä en jostain kumman syystä kuitenkaan osannut ennakoida, että lisäksi olisi pimeätä, ja että tietenkään en näkisi edes vaaleanpunaista viivaa ilman silmälaseja. Ne olin sentään älynnyt ottaa mukaani. Pysähdyin Helsingin käräjäoikeuden hyvin valaistun kyltin edustalle, kaivoin silmälasit repustani ja ryhdyin tutkimaan karttaa. En ollut vielä mennyt harhaan, vaan olin - ja Helsingin käräjäoikeus oli niinikään -  vain eri paikassa kuin luulin. Tyypillistä.

Tuosta eteenpäin reitin oli määrä olla äärimmäisen yksinkertainen. Pelkkää suoraa tietä ja kaikki kääntymiset vasemmalle. Tolkutin mielessäni katujen nimiä oikeassa järjestyksessä. Lauttasaaren sillan ylitys sujui hyvin, koska sieltähän ei kastumatta pääse eksymään harhapoluille. Kaupunki näytti kauniilta, valoisalta ja ystävälliseltä illan pimeydessä loistavine valoineen. Aloin jo uskoa pääseväni perille ilman enempiä säätöjä.

Meripuistotien jälkeen tilanne kuitenkin taas muuttui. Maasto ja kartta eivät enää vastanneet toisiaan. Pysähdys, kartta esiin, silmälasit päähän (ne olin onneksi tunkenut taskuuni enkä takaisin reppuun) ja sijainnin määritys, jonka jälkeen matka jatkui 50 metriä, jonka jälkeen uusi pysähdys, kartta esiin, silmälasit päähän ja sijainnin määritys ja suunnanvaihdos päinvastaiseen suuntaan. Yhtäkkiä olin perillä.

Takelteluissa oli kulunut yllättävän vähän aikaa ja huomasin, että sovittu tapaamisaika koittaisi vasta kolmen vartin päästä. Niinpä lähdin uhkarohkeana astelemaan kohti tien päässä kartan mukaan sijaitsevaa puistoaluetta ja meren rantaa. En voisi eksyä, koska minun tarvitsisi vain kävellä sinne ja takaisin. Perillä puistoalueella risteili kuitenkin pieniä, heikosti valaistuja ja keskenään hyvin samannäköisiä teitä, ja kun sain päähäni pistäytyä pilkkopimeälle rannalle kurkistelemaan pilkkopimeälle merelle, en enää kävelytielle palattuani muistanutkaan, mistä suunnasta olin tullut. Arpaonni suosi tällä kertaa, koska umpimähkään valitsemani suunta johti oikealle tielle. 

Juhlahuoneiston edustalle kokoontui vähitellen juhlaväkeä (joka oli myös kokousväkeä, koska tarkoitus oli pitää samalla kertaa seuran syyskokous). Siirryimme sisätiloihin, varsin hulppeisiin sauna- ja kokoustiloihin. Juhla eteni kaiketi kohtuullisen hyvin tulokasillan isännän laatiman ohjelman mukaan ja hauskaa oli ja useita asioita saatiin lyödyksi lukkoon. Ilta päättyi ultrajuoksuaiheiseen elokuvaan sekä vieraiden mukanaan tuomien oluiden maisteluun sekä vertailuun. Tarkoitus oli myös arvostella oluita, joista parhaiten menestynyt valittaisiin kenties seuran viralliseksi olutmerkiksi. Vertailun tulos selvinnee aikanaan.

Itse tyydyin vain makustelemaan, koska tarkoitus oli vielä uhmata kohtaloani ja kävellä ainakin osa matkasta takaisin kotiin. Voi toki olla, että riittävä määrä olutta olisi poistanut  tykkänään kaikki reittiä koskevat epävarmuudet. Päätin kuitenkin edes yrittää säilyttää terveen urheiluhengen rippeet. 

Ilta oli niin rattoisa, että vasta joskus kymmenen jälkeen raaskin riistää itseni mukavasta seurasta. Puin taas lenkkivaatteet,  kiskoin hieman kevyemmäksi käyneen repun selkääni ja suuntasin kohti keskustaa. Joku yhteinen geeni kirjekyyhkyn kanssa minulla täytyy olla, koska selviydyin Lauttasaaren perukoilta takaisin Kampin tienoille joutumatta kertaakaan tutkimaan karttaa. Loppumatkan reitiksi valitsin sen kaikkein tutuimman.

Kävellessäni muistelin niitä lukemattomia myöhäisiltoja, jotka olen viettänyt tien päällä jossain päin Helsinkiä. Öisessä, hiljaisessa kaupungissa on jotain tavattoman puoleensavetävää. Kotien ikkunoissa välähtelevät televisioiden valot, viimeiset autot kiiruhtamassa kotitalleihinsa ja bussien ikkunoista pilkistävät nuokkuvat matkustajien päät. Katuvalot, tihkusade, pimeät kulmaukset ja epämääräiset, kahisevat puistikot. Ja kaupungin tuoksut - tosin tavallista huomattavasti raikkaampina. Rauha - ja heti kulman takaa kaikuva meteli. Juopuneiden huutelu ja örinä. Pilvinen, punertavan harmaa taivas ja sen alla yksinäinen sauvakävelijä suuri reppu selässään ja punainen huivi päässään, kuin väärään erämaahan eksynyt turisti.

Käpylän kohdalla tunsin väsyväni, kello oli jo paljon. Harkitsinkin siirtymistä bussin kyytiin. Amerin pysäkillä pysähdyin tutkimaan aikatauluja ja havaitsin, että joutuisin odottelemaan ainakin vartin. Niinpä jatkoin matkaa sen sijaan, että jäisin pysäkille palelemaan. On sitä paitsi jotenkin ikävämpää seistä ja odotella yksinäisellä kadulla kuin kävellä sitä pitkin. Kello oli jo lähes puoli yksi kun kaivoin avaimen taskustani kotiovella.