Nykyiseen työhöni liittyvät melkoisen mukavat lomaedut, joihin oikeutus on tosin syntynyt jo aiemman pitkän työrupeaman ansiosta. Nyt jo kuuden päivän mittaiseksi kertyneen vuosilomani käytin armaan a-miehen kanssa Espanjan etelärannikolla, Andalusiassa, Costa del Solilla.
Lähtö oli seuramatkoille tyypillisesti ns. sika-aikaisin, mutta tämän hyvänä puolena pidettäköön sitä tosiseikkaa, että saavuimme perille kohteeseen jo puolenpäivän aikaan. Asetuimme hotelliin, vaihdoimme säähän sopivat vaatteet ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että sekä matkanjärjestäjä että hotelli olivat huomioineet matkamme luonteen, joka oli 20-vuotishääpäivämme. Huoneessa meitä odotti peräti kaksi huurteista pulloa cavaa jääastiassa onnittelukortteineen. Täytyy myöntää, että heti tuli heti todella hyvä mieli. Toinen pulloista myös poksautettiin auki saman tien.
Virkistäytymisen jälkeen lähdimme tutkimaan kaupunkia. Costa del Sol on noussut turistikohteeksi 1950-luvulta alkaen. Siihen asti alueella oli pääasiassa pieniä, syrjäisiä kalastajakyliä. Meille suomalaisille tutuin kohde siellä lienee ollut Torremolinos. Nykyään Costa del Solilla asuu joko pysyvästi tai osan vuodesta suuri joukko suomalaisia. Tämän reissun jälkeen en enää ihmettele, miksi.
Fuengirola on virkeä ja vilkas, n. 77 000 asukkaan kaupunki, jonka kahdeksan kilometriä pitkän hiekkarannan varrella on hotelleja, ravintoloita ja liikkeitä.
Saapumispäivän ja sitä seuraavat kaksi päivää tutkimme kaupungin ja rantaelämän antimia. Sää oli todella lämmin, ainakin minulle yli 25 asteen lämpötilat vaativat hieman totuttelua. Kotimaassa oli onneksi ollut vähän ennen lähtöä lyhyt hellekausi, niin että härmäläisenkin lämmön- ja auringonsietokyky olivat jo saaneet kaipaamaansa alustavaa ärsykettä. Kaikista varotoimenpiteistä, lippalakeista ja aurinkovoiteista huolimatta onnistuin kuitenkin kärventämään nenäni. Kun tämä vääjäämätön seikka oli siten hoidettu, saattoi loma täydellä teholla alkaa.
Vaikutti siltä, että kevään hemaisevin kukkaloisto oli jo hiipumassa, mutta vaatimattomaksi ei sitä vieläkään voinut kutsua.
Neljäs ja viides lomapäivä kuluivat autoillessa. Teimme retket Euroopan eteläkärkeen Gibraltarille sekä Rondaan, vuoristoiseen rotkokaupunkiin.
Gibraltar on kiistanalainen maa-alue, joka tätä nykyä on Iso-Briannian hallussa. Sen kuuluisin nähtävyys on "the Rock", jonka siluetti hallitsee maisemaa. Kaupunki levittäytyy the Rockin rinteille, paitsi huipulle, joka on nykyään luonnonsuojelualue.
Erikoista kaupungissa on, että sinne pääsee vain ylittämällä Gibraltarin virallisen lentokentän. Väylät on niin autoilijoille, pyöräilijöille kuin jalankulkijoille. Kentälle saapuu ja sieltä lähtee noin kymmenisen lentoa päivässä ja nousujen ja laskujen ajaksi väylät suljetaan puomein. Lentokentän ympäristössä on RAF:n rakennuksia, ja kylteistä, piikkilangoista ja aseistetuista vartijoista päätellen niissä tehdään jotain huippusalaista. Alueelle päästäkseen on kaikkien tulijoiden esitettävä passinsa.
Matkailuvinkkinä kerron, että Gibraltarille henkilöautolla matkustaessa kannattaa jättää auto Espanjan puolelle parkkiin. Gibraltarin kaupungissa on lähes mahdotonta löytää parkkipaikkaa ja maksut ovat korkeat. Tässä tapauksessa täytyy tietenkin varautua kävelemään n. 5 km:n matka kaupunkiin.
Mutta se kävely kovassakin helteessä kannattaa. Kaupunki on todella sievä ja tuo mieleen siirtomaa-ajat. Turvallinenkin se kuulemma on. Rikoksista saa ankarat rangaistukset.
Köysirata-ajelulle emme lähteneet. Jonot olivat kymmenien metrien mittaiset ja myönnän, että minua hirvitti ajatus killumisesta korkeuksissa täpötäydessä peltipurkissa. A-mies oli ymmärtäväinen ja turvauduimme paikallisen taksiyrittäjän palveluihin.
Taksi osoittautui todella mainioksi tavaksi tutkia Gibraltarin nähtävyyksiä. Ensimmäinen pysähdys oli tasanteella, jolta oli näkymä Afrikkaan... tai on ainakin silloin, kun tuulet ovat suotuisat. Kahden suuren meren yhtymäkohdassa on usein pilvistä ja sumuista, ja ristituulet puhaltavat sumun pois jos sille päälle sattuvat. Ristituulet tekevät myös Gibraltarin kentälle laskeutumisesta tavallista jännittävämmän kokemuksen, kertoi taksinkuljettajamme. Monet laivat pysähtyvät Gibraltarille tankkaamaan ja täydentämään varastojaan. Sehän on ainakin osittain verovapaa alue.
Kävimme myös pyörähtämässä tippukiviluolissa. The Rock on oikeastaan kuin viipale reikäjuustoa, koska se on kaiverrettu täyteen erilaisia luolia, tunneleita ja onkaloita, joko ihmisen tekemiä tai luonnon itsensä muovaamia. Tippukiviluolissa oli erikoinen, taianomainen tunnelma. Siellä oli lämmin, eikä siellä kaikunut. Väri- ja valoshow tehosti kivimuodostelmien muotoja.
Huipulla näkymät olivat aivan päätähuimaavat. Tapasimme myös Gibraltarin todellisia valtiaita, makakiapinoita. Ne olivat ujoja kuvattavia, mutta pientä lahjontaa vastaan rohkeimmat suostuivat tulemaan jopa turistien syliin. Taksinkuljettajaoppaamme houkutteli yhden pähkinöillä. Itseäni nuo eläimet jotenkin säälittivät, tai oikeastaan niiden asema turistien viihdyttäjänä, enkä aluksi halunnut osallistua koko puuhaan. Mutta opas antoi minulle pähkinän ja neuvoi kätkemään sen nyrkkini sisään, ja apina avasi nyrkin sormi kerrallaan ja nappasi pähkinän suuhunsa. Sen kädet olivat pienet ja lämpimät kuin ihmislapsella.
Viidentenä päivänä suuntasimme "Porsaan" (eli Opel Corsan) kärsän kohti Rondaa. Sinne oli noin sadan kilometrin matka, josta viimeiset n. 30 kilometriä vuoristossa. Ajelimme pitkin kiemuraisia vuoristoteitä, ihailimme maisemia ja nousimme koko ajan korkeammalle, lopulta puurajan yläpuolelle. Maisema muistutti kovasti pohjoista tunturipaljakkaa. Puut olivat havupuita, hyvin pitkäneulaisia mäntyjä, joissa kasvoi valtavan kokoisia käpyjä. Suurin osa alueesta oli luonnonpuistoja, joissa kulkeminen oli sallittua vain tiettyjä reittejä pitkin. Mutkikas, tasaisella asfaltilla päällystetty vuoristotie houkutteli tietenkin myös pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä. Paikalliset asukkaat huristelivat kurveissa ja kaarteissa pelottavan kovaa vauhtia.
Rondan kaupungin halkaisee n. 100 metriä syvä railo, joka lienee saanut alkunsa joskus muinaisina aikoina maanjäristyksen seurauksena. Kaupunki sijaitsee korkealla vuorten keskellä, joten siellä oli kesäkuisena päivänä todella kuuma. Auton mittari näytti +30 astetta saapuessamme, mutta kaupunkiin tutustuessamme näimme mittareissa huomattavasti korkeampiakin lukemia. Kaikkiaan Ronda on hyvin sievä, ilmeisen tyypillinen andalusialainen kaupunki, jossa on keskustori, pari vilkkaampaa ostoskatua ja paljon pikkukatuja. Nautimme hellepäivän lounaaksi tietenkin mahtavat jäätelöannokset.
Loman viimeiset päivät paistattelimme helteessä Fuengirolassa. Tuuli Välimereltä karkasi jonnekin ja kaupungin ylle laskeutui uuvuttava lämpö. Olimme kiitollisia hotellihuoneen ilmastoinnista, joka myös toimi kuten pitää, kunhan opimme sitä ensin käyttämään oikein.
Viimeisenä päivänä tutkin askelmittariani ja huomasin, että olimme kaikesta autoilusta, rantabaareissa istuskelusta, maisemien zuumailusta ja löhöilystä huolimatta sittenkin viettäneet varsinaisen reippailuloman, koska olimme kävelleet joka päivä 10 - 15 km, ja parhaana päivänä lähes 20 km.
Mutta mikäs se oli näissä maisemissa tepastellessa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.