Loma on pyörähtänyt käyntiin ja uusille lenkkivarusteille on ollut käyttöä. Kevensin lomakassaa vielä juuri ennen mökkimaisemiin poistumista sen verran, että investoin uusiin Salomon XA Pro 3D -kenkiin, joista arvelin olevan hyötyä metsässä rämpiessä. Olen tuon kenkämallin uskollinen fani. Nämä ovat jo kolmanteni.
Sää on ollut viileä, jollei jopa kylmä, osittain pilvinen, mutta toisaalta melko poutainen. Toisin sanoen juuri minulle sopiva lenkkeilykeli. Ymmärrän, että monet teistä, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, toivoisitte jo kesähelteitä ja auringonpaistetta. Näitä minäkin toivoisin sikäli, että lämpö kohentaisi järviuintikelejä. Kaiholla muistelen viime kesän pulikointejani. Auringonpalvoja en ole eikä sellaista minusta tule niin kauan, kuin kutiseva ja kirvelevä aurinkoihottuma sulostuttaa elämääni. Mutta tunnen teidän muiden puolesta tietenkin iloa siitä, että ainakin tämänpäiväisten säätietojen mukaan lämpöä ja aurinkoa olisi piakkoin luvassa. Ehkä jo huomenna.
Mökkimaisemissa lenkkeilyreittini ovat olleet melko yksipuoliset parina viime vuotena, koska pääväylää eli Kouvolantietä on linjattu uudestaan ja tietyömaan työkonerallin sekaan ei ole pienellä kulkijalla ollut menemistä. Rekkarallikaan ei ole juuri vähentynyt. Työn pitäisi valmistua tämän vuoden lokakuussa, ja juuri nyt tilanne on jo aika hyvä jalankulkijan näkökulmasta.
Mutta koskaan ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vallitsevassa tilanteessa olen joutunut olemaan sinnikäs ja etsimään lähimaastoista polkuja ja metsäautoteitä, joita pitkin on turvallista vaeltaa. Pari mielenkiintoista ja sopivan mittaista pyörähdystä olen löytänyt. Tulevina vuosina ne tuovat vaihtelua nykyisiin reitteihini, jotka kulkevat suurelta osin Kouvolantien catwalkilla, jonka senkin turvallisuus remontin jälkeen toivottavasti paranee.
Luontohavaintoja olen tehnyt jonkin verran. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että joko viimeaikaisen kylmyyden tai viime kesän kuumuuden takia mökkiseudun luonto on hieman köyhtynyt. Kukkien ja hyönteisten kirjo on kaventunut. Voi toki olla, että havaintosilmäni ei vielä ole täydessä kesäterässä, vaan harjoitusta vailla. Toisaalta muutkin perheenjäsenet ovat tehneet samankaltaisia havaintoja.
Tyhjiä metsät ja tienpientareet eivät kuitenkaan ole. Tuonnempana tästä todisteita.
Eräs havainto, jonka yhä uudelleen joudun tekemään on, että yleensä kannattaa noudattaa alkuperäistä reittisuunnitelmaa.
Toissapäivänä lähdin metsätaipaleelle tarkoituksenani käydä tarkastamassa jo tutuiksi käyneet kohteet, joissa olen yleensä onnistunut löytämään jotain kiinnostavaa. Napsin kuvia kukista ja perhosista ja muista luonnon ihmeistä.
Perhosia oli paljon liikkeellä ja jotkut suostuivat jopa hieman poseeraamaan. Pahoittelen rakeisia kuvia, pokkarini zoomi kaipaisi enemmän valoa lähikuvissa.
Näitä oli paljon! Nokiperhosia, oletan. Jokaisella oli omanlaisensa siipitäplät. Tummat osat olivat joillakin aivan sysimustia.
Täpläperhosten lajia tämäkin varmaan, en osannut määrittää tarkemmin.
Tämä perhonen oli erityisen hieno. Sen siipien kärkiväli oli ehkä 6-7 senttiä. Kyseessä lienee keisarinviitta.
Muurahaispesä aluillaan. Korkeutta pesällä oli ehkä parikymmentä senttiä.
Kellot keinuivat tuulessa.
Pienellä hakkuuaukiolla oli päätetty säästää linnunpönttöpuu.
Kenen asumus lienee?
Erilaisia kääpiä on vanhassa metsässä paljon.
Reitin päätepisteessä Kouvolantien varrella pysähdyin tarkkailemaan liikennevirtaa. Työmaalla on käytössä liikennevaloja ja pysähdykset saattavat tuottaa sopivia taukoja liikenteessä, jolloin nopealiikkeinen vaeltaja ehtisi kipittää muutaman sata metriä hiljaista, rekka- ja työkonerallitonta tietä pitkin. Siinä seisoskellessani ja vettä hörppiessäni katseeni osui korkeaan kallioon, jota olen monesti niinikään samassa kohdassa tuijotellut. Houkuttaisi nimittäin kiivetä sen huipulle. Etsin katseellani sopivaa reittiä. Kävelin hiljalleen metsäautotietä takaisin päin ja kartoitin pusikosta kohtia, joista voisi päästä läpi, kiertäen samalla jyrkänteen juurella kuplivan suon.
Yhtäkkiä huomasin, että tuossahan on reitti! Ei ihan suora, eikä todellakaan vaivaton, mutta kuitenkin kokeilemisen arvoinen. Mietin pari sekuntia. Olin ilmoittanut kotiväelle palaavani lenkiltä tiettynä kellonlyömänä. Kallion huiputukseen tuhrautuisi väkisinkin aikaa. Punnitsin mielessäni, kannattaisiko kotiväelle ilmoittaa, että myöhästyn kotiinpaluusta siksi, että sain päähäni lähteä kiipeämään kallionjyrkänteelle yksinäni ja ilman kiipeilytaitoja. Järkevä ihminen tietenkin tekisi näin. Mutta minä ajattelin, että yritän kiivetä nopeasti.
Sukelsin pusikkoon ja ennen pitkää seisoin jyrkänteen juurella. Se oli kaunis, suojainen ja juuri sillä hetkellä aurinkoinen rotko, täynnä kukkia ja perhosia. Kallion vieressä oli taianomaisen hiljaista, ikään kuin ikivanha kivimassa imisi itseensä ympäröivät äänet. Ei ihme, että muinaisina aikoina suuria kivimuodostelmia pidettiin pyhinä paikkoina monissakin eri kulttuureissa. Tämä kallio tuntui huokuvan lämpöä, viisautta ja turvaa.
Rämmin rotkossa parikymmentä metriä, kunnes löysin kohdan, jossa seinämässä oli niin paljon porrastuneita kohtia, että päätin yrittää kiivetä ylös. Hirveällä ähellyksellä, hyttysiä ja kärpäsiä suustani syljeskellen, hien kirvellessä silmiä pääsin hitaasti eteenpäin. Kävelysauvoista ei ollut todellakaan hyötyä, ja kirosin päätöstäni ottaa ne alun perinkään mukaan. Yleensä kuljetan niitä metsäkävelyilläni vain käärmeiden varalta. Korkeassa heinikossa kävelysauvalla voi tunnustella maaston muotoja ja samalla koputella käärmeitä hereille, jotta ymmärtävät livahtaa tieltäni pois.
Viimein pääsin tasaiselle kohdalle, josta oli enää vain lyhyt matka kallion huipulle. Pysähdyin suuren kiven päälle tasoittamaan hengitystä ja ihailemaan maisemaa, joka oli palkinto kovasta uurastuksestani.
Hörppäsin vettä ja huilasin hetken, kunnes kellon mukaan näytti olevan parasta lähteä paluumatkalle ja vähän äkkiä, tai joutuisin selittelemään edesottamuksiani.
Tuloreittiä en uskaltanut keppeineni lähteä alaspäin, vaan ajattelin löytäväni vielä loivemman reitin kallion toiselta puolelta. Useinhan korkeatkin kalliot ovat Salpausselän pohjoispuolella toiselta puoleltaan jyrkkiä ja toiselta loivempia. Niin tämäkin oli. Laskeuduin alas ja päädyin pienelle hakkuuaukiolle, jossa maasto oli järkyttävän vaikeakulkuista. Aurinko oli juuri silloin päättänyt paahtaa täydeltä terältä ja ilma oli sakeanaan paarmoja. Hiki liimasi paidan ja trikoot ihooni ja tämän nuo pikku perkeleet panneet merkille. Ilma tuoksui rutikuivilta havuilta ja metsämaalta. Aukion kiertäminen olisi taas vienyt kallisarvoista aikaa, joten päätin puskea läpi vaan.
Kivikoissa ja heinikoissa ja metsätyökoneiden renkaiden ruhjomissa kuopissa rämpiessäni kulkeuduin hieman väärään suuntaan, ja lopulta jouduinkin palaamaan lähes samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Päätin vielä yrittää kiertää vasemmalta, koska suuntavaistoni mukaan sitä kautta pääsisin takaisin Kouvolantien varteen. Tämä oli virhe. Päädyinkin suon laidalle, joka näytti jatkuvan loputtomiin niin oikealla kuin vasemmalla. Vaihtoehtona oli siis palata taas takaisin tai sitten puskea suosta läpi. En sano, että olisin tuntenut pienintäkään epätoivoa, mutta kieltämättä ajan kuluessa koko ajan nopeammin (niin kuin aika aina tällaisissa tilanteissa kuluu), hyttys-, kärpäs- ja paarmaparvien suristessa yhä verenhimoisemmin pääni ja trikoiden verhoamien jalkojeni ympärillä, tunsin olevani pieni, heikko ja väsymään päin. Vesi oli loppumassa. Aurinko paahtoi päälakea. Vedin pari kertaa syvään henkeä. Pääsisin pois vain kävelemällä. Siispä ala kävellä, köntys.
Tai no, kävelyksi ei etenemistäni oikein voisi kutsua. Se oli harppomista, rämpimistä, konttaamista ja kaatuilua. Paikalla oli tehty metsätöitä ja maahan oli jätetty runsaasti oksia, rungonpätkiä ja risukasoja. Suo ei ollut märin mahdollinen, mutta plutasin uudet, hienot kenkäni pariinkin kertaan upottaviin lammikoihin. Eipä tarvitse näitäkään enää jännittää, ajattelin. Tarkistelin puhelimen karttasovelluksesta suuntaa muutamaan otteeseen, mutta minua kuvaava sininen pallukka näytti kelluvan tyhjän päällä. Kouvolantietä kuitenkin lähestyin, hitaasti mutta varmasti.
Yhtäkkiä pulpahdin pusikosta keskelle samaa metsäautotietä, jolta olin alun perin poikennut kalliolle. Helpotus oli melkoinen. Lähdin kävelemään kohti kotia niin reippaasti kuin jaloistani pääsin.
Seuraavalla lenkillä pysyttelin tiukasti kartalla. Kuljin sen aikana pitkän pätkän Kouvolantietä ja osoittautui, että teoriani liikennevirtojen vuorovesiaalloista pitää paikkansa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.