Viimeaikaiset siviilielämän prosessit tuntuvat syövän runsaasti paitsi aikaa myös henkisiä voimavaroja.

Kuten arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat olette saattaneet havaita, Kaappimaratoonarikin on jo vuosia sitten havahtunut huomaamaan, kuinka paljon voimaa ja energiaa luonnossa liikkuessa onkaan mahdollista kerätä. Voiman hippusia voi poimia polkujen ja pururatojen varsilta kuin mustikoita ämpäriin. 

Niinpä olen viime aikoina muutamaankin otteeseen hakeutunut puiden joukkoon. 

Viikonloppuna kapusin perjantaina ja lauantaina uskollisen seitsenvaihteiseni selkään ja poljin Paloheinään. 

Metsässä säätila menettää suurelti merkityksensä - ainakin sen määrittäjänä, onko lenkki onnistunut tai antoisa. Korkeiden, ikivanhojen kuusten, mäntyjen ja koivujen juurella tai lehtometsän siimeksessä on aivan sama, paistaako vai sataako. Kummassakin tilassa on nimittäin omat hyvät puolensa, jotka parhaassa tapauksessa syrjäyttävät toisensa. Aurinko lämmittää ja kirkastaa maiseman ja värit, sade taas viilentää ja puhdistaa rapakuntoista ja virvoittaa metsän lukemattomat tuoksut. Tuulisella säällä puiden latvoissa humiseva puhuri tuottaa ilmaista musiikkia, tyyni taas vapauttaa estradin lintujen kuoroille ja sooloille. Jotkut parhaista ja mieleenjäävimmistä lenkeistä olen tehnyt pururadalla rankkasateessa ukkosen ja myrskytuulten pauhatessa pään yllä.

Hiljattain mediassa on kirjoitettu japanilaisista ja suomalaisista t u t k i m u k s i s t a, joissa yksiselitteisesti tultiin johtopäätökseen, että metsissä ja viheralueilla oleskelu edistää merkittävästi ihmisen henkistä hyvinvointia. Tulos ei varsinaisesti yllätä ketään, mutta onpahan tämä, ainakin meille suomalaisille itsestäänselvyydeltä tuntuva asia jälleen kerran todistettu tavalla, joka toivottavasti vakuuttaa myös päättäjät. Tämä toivottavasti johtaa siihen, että suurissa kaupungeissa tajutaan entistäkin paremmin viher- ja puistoalueiden välttämättömyys. Helsingin Keskuspuiston kaltaiset, alle 10 kilometrin säteellä kaupungin keskustasta sijaitsevat metsä- ja puistoalueet on ehdottomasti voitava säilyttää ja varata kaikkien ihmisten vapaaseen virkistyskäyttöön. Luonnonsuojelualueita on kunnioitettava, koska ne ovat myös täällä pääkaupunkiseudulla korvaamattoman arvokas osa alkuperäistä luontoa, josta ei muuten jää jälkipolville lainkaan perintöä. Itse uskon vakaasti, että kunnioitus ja arvostus luontoa kohtaan voivat säilyä ja elää nimenomaan sukupolvelta toiselle periytyvinä, ja tärkeänä osana tässä ovat yhteiset kokemukset luonnossa oleskelusta ja sen tuottamasta henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnista.

Perjantaina vietin metsässä parisen tuntia. Hölkkäilin pururatoja rauhalliseen tahtiin, kävelin joitakin jyrkimpiä ylämäkiä. Kipusin lopuksi Huipun laelle. Lauantaina sain mukaan kaverinkin, kun kuopus kävi kokeilemassa pururadan soveltuvuutta omille jaloilleen ja hyvin näyttivät sekä alusta että ympäristö sopivan. Tunnin ajan kiertelimme rataa ja kipusimme mäkeä ylös ja toista alas. Kuopuksen lähdettyä kotimatkalle jäin suurkuluttajana vielä pariksi tunniksi itsekseni fiilistelemään ja mietiskelemään.

Kuten blogini sisällöstä voi tarkkaavainen lukija päätellä, juoksukilpailuissa käyminen on viime aikoina jäänyt osaltani hyvin vähälle. Sopivia kisoja on tarjolla runsaasti, mutta osallistumismotivaationi on ollut olematon.

Moni asia on elämässäni muuttunut olennaisesti - peruuttamattomasti. Suuri osa menneisyyttäni ja myös tulevaisuuttani on murentunut jalkojeni alta. Leijailen suuren kanjonin yläpuolella, etsien joko nousevaa virtausta tai laskeutumisalustaa. Elämää on jo puoli vuosisataa takana. Tässä vaiheessa yleensä kai valmistaudutaan nauttimaan kaikesta, mitä on vuosien mittaan kovalla työllä rakennettu, vahvistamaan sitä, jotta se kestäisi jäljellä olevat vuodet, kenties vuosikymmenet. Uuden rakentaminen tuntuu toivottoman raskaalta urakalta, johon minun on kuitenkin nyt vain ryhdyttävä, epävarmuutta uhmaten. Päivä, askel ja liike kerrallaan. Ja ihan itse, kuten eräs pitkäaikainen ultraystäväni on omaa suhtautumistaan kuvannut. 

Ehkä energiaa on kulunut yleiseen orientoitumiseen niin paljon, että mieleni on päättänyt sulkea kapasiteetistani turhia toimintoja, kuten kisailuvietin. Kevään sairasteluputki ei ole mitenkään helpottanut tilannetta. Nykyisessä olotilassa starttiviivalle asettuminen tuntuu mahdottoman vaikealta, siitäkin huolimatta, että kuntotasoni on selvästikin nousussa ja pystyn itsekseni tekemään vaativiakin vaelluksia. Kisainnostusta joudun nyt kuitenkin sen verran hakemaan, että en vielä tässä vaiheessa pysty sanomaan kesän tai syksyn ultrareissuista sitä enkä tätä. Mutta - kuten olen lukemattomia kertoja aiemmin todennut paitsi itselleni myös arvoisille kanssajuoksijoille: reissut eivät yhteen huonoon mustikkakesään lopu.