Jokainen, joka on joskus nukkunut yön tunnin pätkissä, tietää, minkälaisen kohtelun saa herätyskello, kun se aamulla soi.
Ei silti, että olisin ollut hermostunut, jännittynyt ja stressaantunut.
Noustava oli kuitenkin, sillä sairaalassa oli määrä olla klo 12 ja vielä oli muutamia asioita tehtävänä kotona ennen lähtöä. Vaihdoin sänkyyn puhtaat lakanat, tungin kylpytakin pesukoneeseen ja vannotin perhettä ripustamaan sen kuivumaan heti pesuohjelman loputtua. Pakkasin joitakin sillä hetkellä tarpeellisilta tuntuvia tavaroita reppuun. Vedin potilasohjeen mukaiset "helposti puettavat" vaatteet ylleni. Sitten istahdin juomaan sallittua, kaivattua lasillista ihanan kylmää vettä.
Automatkaan sisältyivät tavanomaiset kommellukset. Oli ruuhkaa, ajotielle pomppivia turisteja, eikä parkkipaikkaa tahtonut löytyä. Lopulta a-mies jätti minut pikapysähdyksellä sairaalan sisäänkäynnin tuntumaan, toivotti onnea ja ajoi pois. Minä tallustelin ovesta sisään reppuineni.
Päiväkirurgian osasto löytyi helposti. Ontto läikähdys kävi sisuksissa, kun ilmoittauduin kanslian ovella, eikä nimeäni heti löytynyt päivän listoilta. Sitten minut saatettiin osaston läpi pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet.
Osastolla oli jo päivän ensimmäisiä tapauksia toivuskelemassa joko sängyissään tai lepotuoleissa. Kaikilla oli samanlainen univormu: naisilla vaaleanpunainen ja miehillä sininen. Sen alla valkoinen, selästä avoin paita, vihreät, huonosti istuvat pöksyt ja jalassa liian isot sandaalit. Asun pääasiallinen tarkoitus oli arvatenkin olla mahdollisimman mukava ja käyttötarkoitusta vastaava.
Istuin tuoliin, otin mukanani tuomani lehden ja silmälasit ja yritin rauhoittua lukemaan. Pian minut kuitenkin noudettiin lääkärinkansliaan haastatteluun. Käytiin läpi henkilötiedot ja sairaanhoitaja selvitti, mitä tuleman piti. Saisin haluamani nukutuksen ilman muuta, sitä oli varalleni jo suunniteltukin. Hoitaja ojensi lääkelasin ja pyysi nielemään siinä olevat tabletit: kipulääkettä ja rauhoittavaa lääkettä. Jälkimmäistä oli varattu käyttööni toinenkin annos, mutta hoitaja päätteli, että pienempi annos riittäisi minulle. Hän oli täysin oikeassa. Pian jo aistit sumenivat sen verran, että kun palasin osastolle, en oikein kyennyt keskittymään lukemiseen. Sen sijaan pistin kuulokkeet korville ja annoin Hot Chocolaten tehdä tehtävänsä. Käperryin tuoliin ja yritin karkoittaa haljua yksinäisyyden tunnetta.
Jonkin ajan kuluttua havahduin, kun joku seisoi vieressäni ja katsoi minua kysyvästi. Tunnistin nimeni. Lääkäri oli tullut vielä tutkimaan minut. Siirryimme taas kansliaan. Tutkimuksessa vahvistui, että toimenpide ei olisi suurensuuri, mutta ilmeisen tarpeellinen. Tapauksestani oli leikkauslähetteen kirjoittaneen lääkärin kanssa keskusteltu ja hän tulisi todennäköisesti paikalle leikkaussaliin. Tämä tieto rauhoitti minua jostain syystä. Tuntui hyvältä, että näkisin siellä edes yhdet jokseenkin tutut kasvot.
Palasin taas osastolle. Käperryin tuoliin ja samalla itseeni. Yritin olla ajattelematta mitään. Äkkiä minua tultiinkin taas noutamaan. Kävelin hoitajan kanssa leikkausosastolle. Käytävät mutkittelivat ja kulmauksia oli loputtomasti. Erään huoneen ovi oli auki ja siellä seisoi ystävällisesti hymyileviä naisia myssyt päässään.
He hymyilivät minulle. Jokainen kätteli minua, ja sitten minut pyydettiin pöydälle. Naiset alkoivat hyöriä ympärilläni. Jotain kiinnitettiin sormeeni, jotain korvalehteeni. Joku kysyi, jännittääkö. Tunnustin. Verenpainemittari alkoi hurista oikealla puolellani. Tiputusneula työnnettiin vasempaan ranteeseeni. Otsaani kiinnitettiin unen syvyyttä mittaava kapine. Anestesialääkäri saapui jostain yläoikealta, hymyilevät huulet esittivät minulle pari kysymystä. En muista mitä vastasin. Seuraavassa hetkessä kuulin äänen vasemmalta puoleltani. "Nyt menee kipulääke, tunnet sen ehkä kädessäsi... ja nyt menee nukutuslääke." Happinaamaria pidetään kasvojeni yläpuolella, saan kehotuksen hengittää pari kertaa keuhkot täyteen. Odotan vaikutusta. Sitä ei tule! Kaikki pyörii. Koen puolen sekunnin paniikin, seis! tekee mieli huu-
Yökkään, kurkustani vedetään miekka. Sitten taas pimeys.
Joku sanoi nimeni. "MItä?" Ääneni kuulosti karhealta. Avasin silmät. Näin toiset, suuret, ruskeat ja ystävälliset. "Toimenpide on ohi, olet heräämössä" pehmeä ääni sanoi. Katsoin ympärilleni. Kaikkialla oli kojeita, olin itsekin yhä jossain kiinni, letkuja risteili. Valot olivat lempeän himmeät. Vaaleat verhot kätkivät osan näkymästä. En muista tuoksuja.
Hoitaja katsoo kiinteästi jotakin pääni yläpuolella olevaa mutta katoaa salamannopeasti, kun verhojen takana alkaa piipata. Rytmihäiriö. Henkilökunta toimii, hiljaa, nopeasti, mutta ilman kiirettä, puhuu matalalla äänellä. Jännitän tuntemattoman potilastoverin puolesta. Ruskea silmäpari palaa takaisin. Vaara ohi, ne sanovat, ja keskittyvät taas tuijottamaan ylitseni. En voi vastustaa kiusausta vaan kurotun katsomaan ja näen tasaisen käyrän ja joitakin lukuja. Ne kai kertovat minusta. Yritän puhua, ääntä ei tahdo tulla, vaikka miekka jo vedettiin pois. Kuiskaan pyynnön saada vähän vettä. Hoitaja noutaa tilkan, enempää en vielä saa.
Liikautin kokeeksi vartaloani. Missään ei tehnyt kipeätä. Ei kiristänyt, ei puristanut. Onkohan mitään tehtykään? Nostin varovasti peittoa. Jäljistä päätellen tehty oli se, mitä pitikin.
Olo on yhä unelias ja suljen silmäni. Havahdun, kun kuulen puhetta varpaideni viereltä. Osastolta hoitaja on tullut noutamaan minut. Vaihdetaan joitakin tietoja, hoitaja tarttuu sänkyyni ja rupeaa vetämään sitä kohti käytävää. Kaikki näyttää aivan erilaiselta kuin tullessa. Kerron hoitajalle nähneeni unta. Se on kuulemma aivan tavanomaista nukutuksen loppuvaiheessa. Itse nukutus oli kestänyt vain kymmenisen minuuttia, minut oli sen jälkeen saatu reagoimaan, mutta olin saman tien uinahtanut uudelleen noin puoleksi tunniksi. Osastolla näen seinäkellon, se lähestyy kolmea.
Pääsen omalle paikalleni verhojen väliin. Hoitaja tuo juotavaa, ja lisää juotavaa. Hän tuo myös syötävää, juustosämpylää, mustikkakeittoa, appelsiinimehua. Saan kahvia, päänsärky hellittää. Sämpylä on kuiva ja kurkku tuntuu kipeältä. Nielen sen minkä taidan. Syön kiltisti melkein koko sämpylän loppuun. Nälkä ei vaivaa, mutta jano on loppumaton.
Saan jotain vielä suoraan suoneen. Pian hoitaja jo irrottaa letkun ja antaa minulle soittokellon. Jos tarvitsisin jotakin, painaisin siitä. Hoitaja poistuu hakemaan seuraavaa potilasta.
Hänet tuotiin vierelleni. Monta hoitajaa hääri hänen ympärillään, verhot heiluivat. Kuulostelin ääniä, osastolla oli yleinen hulina päällä. Vaikutti siltä, että kaikki muut potilaat olivat miehiä. Heillä oli jostain syystä kamala kiire pois. Yksi meni omin päin pukuhuoneeseen ja samassa sieltä kuului kolahdus, rämähdys ja ulvahdus. Hoitaja juoksi sinne. Toinen hoitaja. Pian miestä talutettiin tomerasti takaisin sänkyynsä. Oli paras levätä vielä hetki. Toinen naapuri ei hänkään pysynyt nahoissaan, vaan teki jo lähtöä. Hoitaja saapui kotiutttamaan häntä. Joku pyysi puhelinta, jotakuta talutettiin taas. Kahvi tuoksui. Kinkkusämpylät loppuivat.
Minä loikoilin aloillani. Nesteytys alkoi tepsiä ja tunsin tarvetta päästä vessaan. En uskaltanut nousta ilman lupaa, joten soitin kelloa. Hoitaja saapui ja näytti helpottuneelta, kun kerroin asiani. Sain kehuja, etten ollut lähtenyt liikkeelle ilman saattajaa. Totesin, että kaverin kohtalosta voi jotain oppia. Hoitaja nyökkäsi vakavana. Lähdimme hitaasti astelemaan kohti vessaa, hoitaja tuki minua käsivarresta. Oloni oli hyvä, ei pyörryttänyt, ei oksettanut. Hoitaja odotti oven takana, ovea ei saanut panna lukkoon. Kävelin ilman tukea takaisin sängylle. Lepäsin vielä hetken, mutta pian jo nousin uudelleen ja siirryin oleskelutilaan. Join vielä mukikaupalla vettä ja lopulta hoitaja antoi minulle puolen litran pullon vichyä. Se sammutti janon. Ääni oli yhä karhea, mutta palautumassa. Alavatsalla tuntui outoa, polttavaa kipua.
Tuijottelin televisiota. Uutisissa kerrottiin, että presidentinlinnan alta pettää maa. Hoitaja tuli luokseni ja sanoi, että jos vointini on hyvä, voisin harkita kotiutumista. Ilman muuta, ja totta kai. Sain luvan soittaa saattajalle ja mennä vaihtamaan vaatteet. Ensin kuitenkin muutamia ohjeita: kipulääkeresepti, sairauslomatodistus, jälkihoito-ohjeita ja kehotus ottaa yhteys Meilahteen jos jotain ongelmia ilmaantuisi. Pienessä kirjekuoressa vahvempaakin särkylääkettä yöksi. Seuraavana päivänä osastolta soitettaisiin ja kysyttäisiin vointiani. Olihan minulla saattaja ja joku seurassani seuraavan yön yli? On, perhettä on kotona, aviomies tulee noutamaan autolla. Saattajan täytyy hakea minut osastolta asti, onhan se selvää. On. Mainitsin alavatsakivusta ja sain lisää kipulääkettä saman tien. Kipulääkkeiden kanssa ei tulisi säästellä, vaan ottaa heti tarpeen mukaan, ja ehkä jo ennenkin. Ja levätä täytyisi. Kyllä, kyllä.
Vaihdoin vaatteet ja menin oleskelutilaan odottamaan. Hörppäsin vielä pari mukillista vettä. Sitten kuulin tutun äänen sanovan nimeni.
perjantai, 8. kesäkuu 2012
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.