En olisi uskonut että joskus rupean uskomaan tuohon otsikon hokemaan. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että viime viikon kärvistelyt palkitaan.

Lähdin kiertämään T1:ä vastapäivään. Ilma oli lämmin ja varsin tyyni, joten pukeuduin kohtalaisen kevyesti. Nilkan koristeeksi vetäisin neopreenituen. Aluksi jalat tuntuivat jäykiltä ja tuettua nilkkaa juili tuntuvasti. Pysähtelin säännöllisesti oikomaan jalkaa, ja muutaman pysähdyksen jälkeen, Vanhalle Tapanilantielle kääntyessäni, jalka tuntui taas niin hyvältä, että uskalsin jopa lisätä hiukan vauhtia. Kävelytaukoja en pitänyt, vaikka tietenkin venyttelypysähdysten yhteydessä otin muutaman kävelyaskelen. Enpä muuten yhtään ihmettelisi vaikka neopreenituki olisi tehnyt tehtävänsä. Sehän lisää verenkiertoa peittämällään alueella, mikä vähentää tulehdusta ja lievittää kipua ja edistää paranemista. Ja toimii se jonkinasteisena henkisenä tukena myös. Tuki auttaa sitä paremmin mitä pidempään se on paikallaan. Kätevintä olisi kai vetää se jalkaan jo puolisen tuntia ennen lenkille lähtöä.

Köpöttelin lyhyellä ja mahdollisimman lennokkaalla askelella, yhä harvenevin venyttelytauoin reitin loppuun asti. Kylläpä oli mukava taas juosta tarvitsematta miettiä kestääkö jalka vai ei.

Kotona tutkin nilkkaa: se vaikutti kieltämättä rasittuneelta ja sitä kuumotti. Ei ihme, vastahan se on saanut viikon verran totutella harjoituksiin. Kestää aikansa ennen kuin terveetkin kohdat taas voimistuvat, kipeiden kohtien paranemisesta puhumattakaan. Jotenkin silti uskon, että paranemisprosessi on jatkuvasti käynnissä. En todennäköisesti selviäisi näin vähin säryin jos tilanne olisi menossa huonompaan suuntaan. Annoin nilkalle ja koko säärelle tavanomaiset kylmä-lämmin -suihkutukset ja vielä hiukan jäähoitoa päälle. Se rauhoitti.

Tällä viikolla on luvassa viisi lenkkeilykertaa. Huomenissa taidan tyytyä hiukan tämänpäiväistä lyhyempään pyrähdykseen, joko T0:aan tai sitten hölkkään töistä kotiin suorinta reittiä pitkin. Keskiviikkona taas jotain haastavampaa.