Olen viimeinkin löytänyt oikean sanan kuvaamaan tätä juoksutouhuani: se on retkeilyä. Olen juoksuretkeilijä.

Juoksuretkeilijä poikkeaa oikeasta juoksijasta esimerkiksi siinä, että juoksuretkeilijälle ei ole niinkään tärkeätä se, että hän voittaa muut, tai että alittaa jonkin tietyn aikatavoitteen (voittaen tietenkin samalla itsensä), kuin se, että hän ylipäätään juoksee tietyn, mielellään kohtalaisen pitkän matkan. Hän nauttii matkanteosta kaikkinensa, jopa retkeilyyn aina liittyvistä pulmista ja vastuksista, joiden  yli pääseminen on merkittävä ja olennainen osa retkeilyä. Pätevän ratkaisun löytyminen kiperään ongelmaan tuottaa juoksuretkeilijälle toisinaan jopa enemmän tyydytystä kuin retken päämäärän saavuttaminen. HUOM! juoksuretkeilijä ei puhu "maalista" vaan "perille pääsystä". Juoksuretkeilijän retket ovat matkoja, eivät kilpailuja. Hän valmistautuu juoksuretkeen kuin matkaan, ei kuin kilpailuun. Mitä onnistuneempi matka, sitä tyytyväisempi juoksuretkeilijä. Onnistunut retki päättyy siihen että matka on taitettu ja perille päästy ehjin nahoin. Sitten onkin aika ryhtyä valmistautumaan seuraavaan retkeen.

Huomenna teen tähänastisen juoksuretkeilijän urani pisimmän retken. Jännitys on niin voimakasta, etten enää edes tunne sitä. Olen kuin teloitettavaksi menossa, millään ei ole mahdollisesti enää mitään väliä. Tiedän kuitenkin, että voin välttää kuoleman jos osaan toimia oikein. Toivoa on, toisin sanoen. Tuomio voi vielä muuttua. Minun on vain jotenkin selviydyttävä kokonaisena tästä iltapäivästä huomiseen aamuun, ja huomispäivän aikana tehtävä mahdollisimman huolellisesti se mitä ikinä teenkin. Perustavaa laatua oleviin virheisiin ei juurikaan ole varaa. Muutamia teen aivan varmasti, mutta arvelen että kykenen silti pitämään pääni kylmänä. Yritän ainakin.

Yksi hyvä tapa pitää hermot kurissa on puuhailu. Tämän asian olen oppinut kahden raskauteni aikana. Inhosin raskaana olemista, sitä turpeata, väsynyttä ja avutonta oloa, ja odotin malttamattomana että pääsen piinastani ja saan vauvan syliini ja voin ruveta hoitamaan sitä. Aina kun kärsimättömyys ja ahdistus raskausaikana iskivät, tein jotakin mikä tuntui mielekkäältä. Yleensä laitoin ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Olin muun muassa tehnyt kuukauden tarpeiksi vauvansoseita pakkaseen jo ennen kuin esikoiseni oli edes syntynyt. Onneksi hän syntyi kolme viikkoa ennen laskettua päivää. Äitinsä poikako lienee, mokoma hätähousu.

Kohta rupean kyhäilemään taikajuomia ja -aterioita, sekoittamaan, ravistamaan ja pullottamaan. Pakkaan valmita annoksia maltojuomaa, urheilujuomaa, riisiä, perunalastuja sekä suklaata. Niillä pidän energiatasoni mahdollisimman korkeana retken aikana. Olen tämän päivän aikana tehnyt viimeiset hankinnat Itäkeskuksen ostoshelvetissä. Parista kaupasta etsimäni tuotteet olivat yllättäen lopussa. Tuli tunne, että kuljen jonkun samaan toiveikkaiden ihmisten teloitukseen pyrkivän jalanjälkiä. Vai voivatko basmatiriisi ja taloussuklaa muka loppua ihan sattumalta monesta kaupasta yhtä aikaa?

Itse retkeen liittyviä suunnitelmia - aikatavoitteita tai vauhdinjakoon ym. liittyviä strategioita en kerta kaikkiaan nyt jaksa ruveta analysoimaan. On minulla jonkinmoinen runko olemassa. Todennäköisesti keli on lämmin, joten uskoisin että puolenpäivän ja iltaneljän välisen ajan etenen varsin rauhallista vauhtia ja hölkkäilen ja kävelen sen minkä pystyn, voimieni ja tuntemusteni mukaan. Aamun ja illan haaleammat tunnit yritän käyttää paremmin hyväkseni. On toisaalta löydettävä tasapaino näiden ajanjaksojen välille -  voin kuvitella että jos juoksen innoissani heti aamusta kaikki energiani pihalle, en iltapäivän helteen jälkeen enää jaksa illalla puristaa. Otan varman päälle ja juoksen  mieluummin huonomman loppuajan kuin keskeytän.

Kilpailuun ottaa osaa myös ns. oikeita urheilijoita, tämän maan ultrajuoksun parhaimmistoa. Minun on pidettävä mielessäni, etten missään olosuhteissa voi saavuttaa samanlaisia tuloksia kuin he, eikä minun kannata edes pyrkiä samaan kuin he. Ainakaan vielä. Siispä retkeilen tämän ensimmäisen sataseni kaikessa rauhassa omaan tahtiini, pyrkien sitkeästi kohti määränpäätäni, tehden nöyrästi tilaa heille, joiden juoksulla on merkitystä myös urheilun kannalta.

Viimeiseksi tahtoisin lämpimästi kiittää kaikkia teitä lukijoitani ja kanssajuoksijoitani, jotka olette joko alusta asti tai jostain lähtien seuranneet valmistautumistani tuohon huomiseen pitkään retkeeni. Teidän tukenne ja sydämelliset sananne ovat olleet mukanani jokaisella juoksullani, jokaisena epäröinnin, tuskan ja ilon hetkenä, joita olen syksyn, talven, kevään ja kesän aikana kokenut. En osaa enkä tahdo mainita ketään nimeltä, koska tahtoisin mainita jokaisen, ja tosiasia on, etten edes tiedä kaikkien nimiä. Tässä blogissa on tilastojen perusteella arvioni mukaan vierailtu yli sata kertaa päivässä, parhaimmillaan tietääkseni yli 150 kertaa. Tuo määrä ei ole kovasti vaihdellut. Eli siellä ulkona on joukko ihmisiä, jotka varsin säännöllisesti käyvät lukemassa näitä kirjoituksiani. Ei ole väliä, oletteko kommentoineet tai ette, olette joka tapauksessa joka ikinen tehneet osaltanne elämästäni juoksuretkeilemisen arvoisen!

Erityisesti tahtoisin kiittää teitä, jotka lähdette huomenna kanssani matkaan. On suuri etuoikeus saada kuulua teihin ja juosta tämä retki joukossanne. Toivottavasti mahdollisimman moni juoksija pääsee perille, olipa määränpää sitten maalissa tai vaikkapa 42, 56, 72 tai 87 kilometrin kohdalla. Toivottavasti mahdollisimman monet unelmat toteutuvat ja tavoitteen hyväksi tehty työ sillä tavoin palkitaan. Kiitän teitä tuestanne, neuvoistanne ja ohjeistanne, jotka ovat olleet paitsi kullan myös rubiinien, timanttien ja smaragdien arvoisia. Toivotan teille onnea ja voimia matkaan.

Ja viimeiseksi mutta syvimmältä sydämestä lähtevät kiitokset teille jotka olette lupautuneet huoltamaan minua huomisen aikana. Teidän päivästänne tulee myös pitkä ja raskas. Yritän olla kiukuttelematta koko ajan.

No niin. Sitten vain viimeisiä virityksiä tekemään. Raporttia huomispäivän kulusta tulee..... aikanaan.