Näin joulun jälkeen on tyhjä olo, uskokaa tai älkää, kaiken vihdoin lakattua olemasta niin ylitsevuotavaa. Eipä silti, kunnon rötväily on tehnyt terää. Pari kiloa on saattanut jäädä matkaseuraksi, mutta ihmeen lempeästi on housunvyötärö onneksi tähän päivään mennessä alkanut kiristää.

Viime syksynä, joskus lokakuun lopulla, muistan kuvitelleeni näitä aikoja. Pohdin, minkälaisia lenkkejä juoksisin, miten palautuminen Bislettistä olisi sujunut. Eipä tullut mieleenkään, että määrätietoisen treenaamisen sijasta istuisin tässä pulisemassa niitä näitä. Onneksi en nähnyt tulevaa, vaikka jonkun mielestä se olisi saattanut olla vain kohtuullista.

Katselin toissailtana televisiosta aiemmin tallentamaani elokuvaa nimeltä "Hidalgo". Tallensin sen lähinnä nimen takia - nimi oli mielestäni vähän pöhkö. Ajattelin, että saatan lähiaikoina tarvita unettomien öiden ratoksi jotain pöhköä katseltavaa. Elokuva oli kuitenkin aivan toista kuin kuvittelin. Ensinnäkään se ei ollut lainkaan pöhkö. Tarina lyhyesti: Puoliverinen intiaanisotien traumauttama sankari matkustaa mustang-hevosensa Hidalgon kanssa Lähi-Itään osallistuakseen kuuluisaan hevosten kestävyyskisaan. Voittorahoilla hän aikoo pelastaa mustang-hevoset Yhdysvaltojen armeijan suunnittelemalta joukkotuholta. Elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Elokuvan sankari, Frank Hopkins, kohtaa matkallaan sheikin, joka tunnustaa islamin uskoa. Muslimina hän ei voi koskettaa vääräuskoista, jottei menettäisi kykyään nähdä tulevaa. Elokuvan lopussa miehet kuitenkin kättelevät. Sheikki toteaa, että jos hänellä olisi kyky nähdä tuleva, hän ei olisi lyönyt vetoa väärän miehen puolesta.

Katselin filmin tapahtumia itkun ja ilon sekaisin tuntein. Samastuin kilpailijoihin, jotka taittoivat matkaa auringonpaahteisella aavikolla, väsyneinä, janoisina sekä väkivallan ja petoksen uhkaamina. Ja tarkoitan nyt niitä hevosia. Oma lukunsa olivat tietenkin myös miehet, jotka niillä ratsastivat. Moni joutui raskain mielin vapauttamaan uskollisen toverinsa kärsimyksistään niiden taitettua jalkansa tai muuten vain uuvuttua. Juoksuhiekkaan vajonnut mies oli ahdingossaan huolissaan vain siitä, että hänen hevosensa varmasti pelastuu. Päähenkilö Frank näytti myös luonteensa synkän puolen vain kerran, silloin, kun hänen oma Hidalgonsa oli joutunut petoksen uhriksi ja joutunut kokemaan kipua ja tuskaa. "Nobody hurts my horse."

Kamala sanoa, mutta tuo elokuva oli kaikkine traagisine tapahtumineen lähes terapeuttinen kokemus. Loppuhan oli kuitenkin onnellinen.

Niinpä. Ihminen on loppujen lopuksi onnellisempi kun ei tiedä tulevaa, vaan yrittää vain luottaa vaistoihinsa ja elää omatuntonsa mukaisesti. Tuskin minäkään olisin iloisena juossut kaikkia syksyn kisojani, jos olisin tiennyt tästä hetkestä. Enkä olisi tallentanut tuota elokuvaa, jos olisin luottanut ensivaikutelmaani, jonka tein pelkän nimen perusteella, joka kuitenkin samalla houkutteli salaperäisesti. Onneksi tapanani ei ole lyödä vetoa.

Sen haluaisin kuitenkin kiihkeästi jo tietää, pääsenkö kepeistä eroon tammikuun lopussa. Lonkka kipuilee vaihtelevasti levossa ollessani, välillä on hyviä päiviä, mutta askelten ottaminen tuntuu aina yhtä ikävältä. Keppejä on määrä käyttää niin kauan kunnes kävellessä ei kipua tunnu. Olisin toivonut, että tähän mennessä olisi edes jotain edistystä tapahtunut. Ilman keppejä voisin osallistua II Endurance 24 h -kisan huoltotehtäviin, mutta yksikätisenä ja -jalkaisena minusta ei taitaisi olla suurempaa hyötyä. Näillä näkymin saavun paikalle kannustamaan ja varaudun kuitenkin olemaan paikalla koko kisan ajan. Ehkä voin siinä sivussa ojentaa jonkun mukin jollekulle. Tai vaihtaa jonkun roskapussin.