Koulupäivät ovat syksyn ensimmäisen jakson aikana olleet pitkiä, kuten tarkkasilmäiset lukijat ja kanssajuoksijat ovat saattaneet havaita aiemmista päivityksistäni. Ne ovat olleet myös hyvin intensiivisiä sekä yrittämisen että oppimisen osalta. Kun tähän yhdistää monesti yömyöhälle venyneet harjoittelut, ei liene yllätys, että pieni, päivittäinen alkuillan lepohetki on ollut tarpeen. Niinpä yleensä on jo ollut melko hämärää siinä vaiheessa, kun olen ennättänyt vetää tossut jalkaan ja pujahtaa ovesta ulos. 

Kuulen toisinaan sanottavan, että kaltaiseni ikääntyvän naisihmisen olisi turvallisinta lenkkeillä vain valaistuilla reiteillä ja niin sanotusti ihmisten ilmoilla. Mutta he, jotka näin sanovat, eivät varmaan ole milloinkaan käyneet pimeässä metsässä. He eivät toisin sanoen voi tietää, miten valtavan inspiroiva paikka se voi olla. 

Olen syntynyt loppuvuodesta. Usein olen tullut ajatelleeksi, että ehkä juuri siksi syksyn pimeys ei tunnu haittaavan minua niin paljon kuin se monia muita tuntuu haittaavan. Kesän lapset rakastavat valoa ja aurinkoa. Ja lämpöä. Niin rakastan minäkin, mutta silti empimättä sukellan pimeään, märkään ja kylmään metsään, jos tilaisuus sopivasti tarjoutuu.

Edellä kirjoitettua ei pidä ymmärtää niin, että jollain tavalla väheksyisin tai halveksisin näkyvää, valossa kylpevää maailmaa. Ei se ole sen helpompi paikka kuin öinen metsäkään. Haasteet vain ovat erilaiset.

Pimeys ei tuota näkymättömyyttä, vaikka se olemusten ääriviivat saattaakin vääristää tai kätkeä. Pimeässä maailma, esineet, asiat ja ihmiset ovat samat kuin ennenkin, mutta ilman valoa, jolloin ihminen käyttää useampia aistejaan ja huomattavasti tehokkaammin kuin valoisassa. Ihmisen on silloin myös syvemmin luotettava havaintoihinsa, tietäen, saattavat kuitenkin johtaa harhaan. Mutta juuri tämä riskin ottaminen onkin niin kiehtovaa. Toisaalta tämä riski juuri pitää monet poissa pimeiltä poluilta.

 

IMG_0498-normal.jpg

 

Edellisen päivityksen jälkeiseen aikaan näitä reissuja on mahtunut useita. Jonkun mielestä ne voivat tuntua keskenään aivan samankaltaisilta, mutta eivät ne ole. Jokaiseen on kuulunut ainutkertaisia hetkiä. Joku viisas on sanonut, että voidakseen kokea jotain poikkeuksellista on ihmisen ensin kyettävä sietämään suuri määrä tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Ennen pitkää kärsivällisyys palkitaan.

Yhtenä iltana hölkkäilin pitkin valaistua pururataa mietteissäni, keskittyen johonkin arkiseen ongelmaan. Askelet seurasivat toisiaan samanlaiisina kuin nenää pitkin valuvat hikipisarat, kunnes yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että olin pimeyden keskellä. Otsalamppuni valokeilassa, noin kymmenen metrin päässä, erotin pitkät korvat. Rusakko istua kökötti keskellä pururataa, eikä ehkä tiennyt, pitikö minua pelätä vai ei. Pysähdyin ja parin sekunnin ajan tuijotimme toisiamme, kunnes rusakko parilla voimakkaalla harppauksella katosi metsään. Jatkoin matkaa, ja kun olin päässyt kohtaan, jossa rusakko oli hetkeä aiemmin ollut, otsalampun valo osui johonkin kimaltelevaan. Pururadan varressa kasvava kuusentaimi oli kauttaaltaan hopeanvärisen hileen peitossa. Pieni puu suorastaan säteili. Tarinoille altis mielikuvitukseni lähti luonnollisesti heti laukkaamaan rusakon lailla, niin satumainen tuo näky oli. 

 

IMG_0507-normal.jpg

 

Olen myös uskaltautunut pururadan ulkopuolelle. Viimeksi eilen illalla päätin poiketa valaistulta reitiltä polulle, jonka aivan varmasti muistin johtavan eräälle korkealle kalliolle. Tarkoitukseni oli yrittää kuvata tähtitaivasta. Niin pimeys muuttaa paitsi maisemaa myös mielenmaisemaa, että löysin itseni korkean kalliotasanteen sijasta pienestä notkelmasta. Enempää ei olisi voinut pieleen mennä.

 

IMG_0503-normal.jpg

 

Löysin toki notkelmasta takaisin valaistulle tielle, mutta putkahdin pururadalle aivan eri kohdasta kuin kuvittelin putkahtavani. Yhtä kaikki, tutuilla baanoilla ei eksy, vaikka suuntavaisto hetkeksi katoaisikin. 

 

IMG_0445-normal.jpg

 

Yksi Paloheinän ja oikeastaan koko Keskuspuiston metsien erikoinen piirre (tai ainakin luulisin sen olevan jokseenkin uusi ja erikoinen piirre) on se, kuinka paljon muurahaispesiä siellä on. Mielestäni niitä on valtavasti tänä päivänä, ja joka tapauksessa huomattavasti enemmän kuin aiempina vuosina. Oli miten oli, ne ovat minusta todella kiinnostavia ja kiehtovia rakennelmia. Niiden tarkkailu on tietenkin helpointa, jollei peräti mahdollista ainoastaan päiväsaikaan. Pesien uumenissa taitaa sen sijaan vallita ikuinen yö. 

Muurahaiset ovat yhdyskuntaotuksia ja niiden yleisesti oletetaan kaiketi elävän hyvin organisoitua elämää. Jopa siinä määrin, että ihmismieli on yhdistänyt muurahaisten elämään piirteitä, joita siinä ei ole, kuten vaikkapa keskitysleirianalogioita. Muurahaisten keskinäinen työnjako ei sekään täytä tehokkaan organisaation tunnusmerkistöä, vaan toteutuu nähtävästi melko sattumanvaraisesti. Ne eivät myöskään ole millään tavalla "ahkeria", vaikka painavien neulaslastien kanssa uurastavat muurahaiset ainakin silmämääräisesti vaikuttavat täysin väsymättömiltä. Tosiasia kuitenkin lienee, että niiden toiminta ei loppujen lopuksi ole kovin "järjestäytynyttä". Muurahaisista, niiden elämästä ja evoluutiosta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katja Bargum ja Hanna Kokko teoksessaan Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä.

Joka tapauksessa ne kykenevät luomaan mahtavia, elämää kuhisevia arkkitehtuurin taidonnäytteitä, joita jaksaisin tuijotella päivät pitkät. Kauniita rakennelmat eivät ole, ainakaan siinä mielessä, kuin me ihmiset arvostamme rakennustaidetta, mutta ilmeisen funktionaalisia. Jokainen pesästä törröttävä heinänkorsi lienee paikallaan hyvästä syystä. Kekojen sijaintipaikat vaikuttavat myös tarkkaan valituilta. Ainakin näin ohikulkijan silmin katsottuna.

 

IMG_0483-normal.jpgIMG_0458-normal.jpg

IMG_0481-normal.jpgIMG_0457-normal.jpg