Mistähän päästä tätä tolkuttoman pitkää lokakuun 25. päivää vuonna 2008 nyt ryhtyisi purkamaan…. ehkä aloitan alusta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kännykän hälytysääni aamuviideltä oli pehmellä tavalla julma. Oli noustava heti ja pakattava viimeiset kamppeet laukkuihin ja lähdettävä puoliunisena bussille. Juna lähtisi vasta 6.30, mutta bussien lauantaiaikataulut edellyttivät liikkeelle lähtöä kukonlaulun aikaan. Sää oli tuulinen muttei satanut, se oli sentään hyvä enne.

 

Rautatieasemalla ostin kahvin ainoasta auki olleesta puodista ja istuuduin ikkunan äärelle baarijakkaralle sitä siemailemaan. Kahvia jonottaessani kassan edessä oli härveltänyt suttuinen ja likainen mieshenkilö, joka oli ilmeisesti vasta päässyt aseman putkasta. Hän käyttäytyi äänekkäästi ja härnäsi kassaneitejä. Hänelle myytiin kuitenkin kahvi ja pätkä täytettyä patonkia.

 

Hetken päästä sama tyyppi ilmaantui vieressäni istuneen, kahviaan juoneen herran vierelle, öristen melko provosoivia kommentteja. Herran hermot pitivät. Hetken päästä örisijä huomasi tietenkin minut, ja änkesi istumaan viereiselle penkille, höpisten jotain käsittämätöntä. Piti varmaan itseään hyvinkin hauskana seuramiehenä. Sanoin örkille suoraan, että "Älä tule siihen", mutta sanoillani ei ollut tehoa. Sanoin uudelleen, hieman lujemmalla äänellä, jolloin sain rivon vastauksen. Kassaneiti tuli paikalle ja ilmoitti soittavansa vartijat apuun. Örisijä nousi ja lähti tyynnyttelemään kassaneitiä, saaden tältä vain kehotuksen poistua. Tyyppi hermostui vielä enemmän ja rupesi huutelemaan huoraa ja v----tua, mutta lähti kuitenkin. Hän heitti kahvinsa ja loput patongistaan lattialle ja käveli kohti Makkaratalon puoleisia ovia. Yhtäkkiä hän tarrasi ohikulkevaa mieshenkilöä kauluksesta ja iski tätä nyrkillä päähän. Hän ehti tehdä saman toisellekin, ennen kuin paikalle ryntäsi muita ihmisiä apuun. Tyyppi syöksyi ovista ulos.

 

Tilanne oli kauhea. Mieleeni juolahti, että mitä jos rähisijä kiertääkin talon ympäri ja tulee odottamaan minua junalaitureiden eteen. Istuin ja tähyilin ulos pimeään. Tyyppiä ei näkynyt. Junani lähtölaituri oli heti ovien edessä, joten lähdin ulos vasta kun näin junan peruuttavan laituriin.

 

Matka Tampereelle sujui sitten rattoisammin hyvässä seurassa. Kiitokset Peppi ja martsa, ja kiitos myös "kriisiavusta"! Aamun tapauksesta jäi pikäksi aikaa ontto olo, jota helpotti kun sain jutella tapahtuneesta.

 

Saavuimme kisapaikalle ajoissa ennen klo 9:ää, jolloin kaikkien matkojen yhteisstartti tapahtuisi, kiitos H:n ja J:n ystävällisen kyytiavun Tampereen asemalta Pirkkahallille. Ilmoittautumisen jälkeen vaihdoimme pikaisesti vaatteet ja asettauduimme huoltopaikalle kukin omalla tyylillämme. Pian oli jo aika asettua starttiviivalle. Maraton ja puolimaraton starttasivat eri paikasta kuin 100 km:n, 50 km:n ja eri pituiset hölkkämatkat, joten Pepin, martsan ja minun tiet erosivat. Maratoonarit kiersivät hallin ympäri kahteen kertaan ennen kuin suuntasimme ns. pääreitille, joka oli määrä kiertää 12 kertaa.

 

Lähdin menemään rauhallista hölkkää. Alkuperäinen strategiani oli, että juoksisin molemmat maratonit lähelle kuuden tunnin aikaa. Kävelyä tulisi silloin aika paljon mukaan. Sää oli poutainen ja kaunistui aurinkoiseksi heti puolenpäivän jälkeen, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, että kävellessä tuli tosi nopeasti vilu. En ollut ottanut tuulta huomioon vaatetuksessa, enkä viitsinyt ruveta penkomaan laukkuja kesken kaiken. Meno maistui, joten annoin mennä, hyvissä fiiliksissä. Aamun välikohtaus ja muutamat muutkin viime päivien asiat lakkasivat painamasta mieltä jo kymmenen kierroksen jälkeen. Ensimmäisen maratonin hölköttelin lähes tuntia nopeammin kuin piti.

 

Reitti oli hyvin tasainen. Aluksi juostiin pitkä suora pätkä Pirkkahallin parkkipaikalla, jonka jälkeen käännyttiin läheiselle omakotitaloalueelle ja sieltä metsäiselle kävelytielle, jolta päädyttiin takaisin hallille. Alustana oli asfalttia ja hiekkatietä ja se oli hyvin juostava ja antoi sopivasti jaloille työtä. Mäkiä ei juuri ollut…. tai ne eivät vielä ensimmäisen maratonin aikana tuntuneet mäiltä. Tuttu ilmiö Masokistilta: Wihan järjestäjät olivat mitä ilmeisimmin lainanneet Peräkylän Ponnistukselta laitteen, jolla mäkiä kisan loppua kohti juoksijoiden huomaamatta jyrkennetään.

 

Toisen maratonin startti oli klo 15. Minulle jäi runsas tunti aikaa ensimmäisen maratonin jälkeen, joten käytin sen tehokkaaseen tankkaamiseen. Söin järjestäjien tarjoamaa nuudelikeittoa, banaaninpalasia ja leipää ja vielä päälle kupin kahvia ja monta palaa pullaa. Samalla jutustelin paikalle yleisön joukkoon saapuneiden tuttujen kahssa. Oli kiva nähdä Hähi!

 

Toinen maraton lähti liikkeelle tahmeasti. Palelin ja hikoilin samanaikaisesti ja maha tuntui liian täydeltä. Olin ensimmäisen maratonin aikana onnistunut telomaan oikean jalkateräni ja se kipuili alkuun ikävästi. Jalan tueksi ujuttamani neopreenituki taisi kuitenkin hieman auttaa, koska pian kipu väheni ja oli täysin siedettävissä.

 

Meno siitä taas kehittyi, niin että puolimaratonin kohdalla olin jo ihan hyvässä vauhdissa. Kävelytaukoja olin tosin ottanut mukaan enemmän, ja puolikkaan jälkeen lisäsin niitä, kun totesin, että aikaa oli ruhtinaallisesti. Ylläni minulla oli trikoiden lisäksi pitkähihainen aluspaita, lyhythihainen juoksupaita ja päällimmäisenä vielä Endurancen verkkaritakki tuulta pitämässä. Näissä varusteissa pystyin kävelemään hyvin tuulisillakin osuuksilla, ja kroppa kävi luonnollisesti tässä vaiheessa niin kovilla kierroksilla, etten pahemmin kylmästä piitannut. Välillä jos sormet uhkasivat viimasta kohmettua, vetäisin hihaa niiden suojaksi. Endurancen verkkaritakissa on korkea kaulus, joka suojasi lievästi karheaa kurkkuani. Tämä oli mahdollista tietenkin vain siksi, että sää oli kuiva. Sateella tilanne olisi ollut aivan toinen.

 

Katselin mennessäni lentokoneita, jotka lipuivat äänettömästi taivaalla kohti Tampereen lentokenttää. Ne vain ilmaantuivat pilvien lomasta täysissä valoissaan. Mieleen tuli Kolmannen asteen yhteys –elokuvan ufolaivueet.

 

Maali tuli vastaan lopulta hieman ennen yhdeksää illalla. Järjestäjät olivat tuoneet reitin pimeisiin kohtiin roihuja, ja ne piristivät mukavasti. Sinällään minulla ei ole pimeydessä vaeltamista vastaan mitään, mutta aamun tapahtumat kieltämättä vielä hieman kangastelivat mielessä. Niinpä olin iloinen joka kerta kun kohtasin reitillä tuttuja, kuten Pasin ja Matin. Kiitokset kundeille juoksuseurasta!

 

Maaliintulon jälkeen nautin kupillisen kuumaa lientä. Sain yllättäen kouraani pytyn: olin toisella maratonilla naisten sarjan toinen, koska kisassahan oli mukana vain kaksi naista. Onnittelut Ritvalle hienosta tuplamaratonista kovilla ajoilla!

 

Seurusteluun ei jäänyt juurikaan aikaa, mikä oli sääli. Järjestäjät olivat tehneet kelpo työn kisan hyväksi, kiitokset teille vielä kerran!  Kävin nopeasti lämpimässä suihkussa (olisin kyllä viihtynyt suihkussa paljon paljon pidempäänkin…), hankin hallin pääaulasta taksin, jolla ajelin juna-asemalle. Paluujuna lähti Tampereelta klo 22.07. Pitkä päivä oli takana, kun vihdoin puolenyön aikaan avasin kotioven. Nälkä oli tuossa vaiheessa jo hirmuinen. En junamatkan aikana ollut saanut alas kuin hieman cashew-pähkinöitä, kupillisen vihreätä teetä ja jonkin pullan tapaisen. Jalkaa särki, mutta lämmitin silti ison annoksen tähteeksi jäänyttä broileri-kinkkumössöä ja riisiä. Oletin, että nukkumatti ilmestyisi luomia painamaan heti sen jälkeen, mutta kierrokset olivat vielä niin päällä, että töllötin jotain tyhmää elokuvaa, kunnes lopulta simahdin sohvalle. Heräsin kolmelta yöllä ja kömmin sänkyyn.

 

Aamulla jalka oli entistä kipeämpi ja siihen oli ilmaantunut paksu, vihaisen punasinertävä juova, joka alkaa isovarpaan päästä ja ulottuu nilkan yläpuolelle asti. Olen sivellyt Voltarenia kipua lievittääkseni, mutta ensi yöksi taidan turvautua myös ibuprofeeniin, mikäli helpotusta ei muuten tule. Jäähoito olisi kai jo pitänyt aloittaa, joten se olkoon seuraava askel.