Perjantai-ilta oli pakkauspuuhille omistettu. Huoltamaan lähtiessä täytyy varustekassin sisältö miettiä yhtä tarkkaan kuin silloin, kun itse aikoo olla radalla kisaamassa. Minun kohdallani tietenkin siksi, että yleensä olen sekä huoltaja että huollettava samanaikaisesti. Mutta on jossain määrin helpompaa miettiä tarvittavat kamppeet vain itselleen kuin toista ihmistä varten.
Tällä kertaa edessä oli muonitusluontoinen tehtävä, eli huoltopöydän antimista huolehtimista. Oli mietittävä, mitä kaikkea olisi tarjolla ja yritettävä varata kutakin herkkua varten sopivan kokoinen ja muotoinen astia. Arviointityö osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi, joten päädyin valitsemaan kaapista kirjavan joukon eri kokoisia ja muotoisia kippoja, kulhoja ja vateja periaatteella "parempi liikaa kuin liian vähän". Lätkäkassiin niitä mahtuikin aikamoinen määrä. Lisäksi pakkasin mukaan muutaman terävän veitsen, leikkuulautoja, talouspaperia, tuorekelmua, joitakin ensiaputarvikkeita sekä lämmintä vaihtovaatetta siltä varalta, että sää kovastikin viilenisi iltaa kohden. Kokemus kun on osoittanut, että joskus Masokistin Unelmalla juostaan myöhään iltaan saakka. Olin nimittäin varautunut olemaan paikalla kisan loppuun asti. Ja vaikka en itse tarvitsisi vaatetta, joku muu, esimerkiksi nestehukkainen ja/tai lopen uupunut juoksija tai kolleega huoltopöydän äärestä saattaisi tarvita.
Aamu oli aurinkoinen ja kaikki merkit viittasivat siihen, että loistosää vallitsisi koko päivän. Saavuin kisapaikalle hieman ennen kahdeksaa ja ehdin näkemään startin. Kilpailun johtaja lähetti kolmisenkymmentä ultraajaa matkaan kohtalaisen hyvin aikataulun mukaan. Mukana oli niin ensikertalaisia kuin kokeneita konkareita, sekä tällä kertaa myös kaksi yksipyöräisellä ja yksi kickbikellä kisaan osallistunutta. Kilpailun johto oli myöntänyt näille kolmelle erikoisluvan ottaa satasesta mittaa omilla kulkupeleillään. Tunnelma oli leppoisa ja juoksijoiden letka alkoi hiljakseen hajaantua kisan n. 1,8 km:n mittaiselle reitille.
Juoksijoiden lähdettyä matkaan viimeisteltiin huoltopöytä, jonka valmistelu oli aloitettu jo ennen tuloani. Tarjolla oli aluksi ns. perussuosikkeja, kuten rusinoita, perunalastuja, suolakurkkuja, merisuolarakeita, suklaan sekä banaanin palasia ja erilaisia juomia: vettä, urheilujuomaa ja mustikkakeittoa. Niillä päästäisiin hyvin vauhtiin. Kilpailun johtajan auton takakontissa oli odottamassa vaihtoehtoisia tarjottavia, ja niitä oli määrä panna tarjolle kisan edetessä. On nimittäin niin, että 100 kilometrin kisan aikana juoksijat ehtivät kyllästyä perunalastuihin ja urheilujuomiin moneen kertaan, joten "uusia" makuja otetaan yleensä iloiten vastaan.
Klo 10 starttasi Masokistin Mini, eli maratonin mittainen kisa. Tämä tarkoitti sitä, että huollossakin alkoi aiempaa kiivaampi tahti. Maratoonarit pitivät hyvää vauhtia ja koska sää oli lämmin, he myös kaipasivat runsaasti juotavaa. Mukeja täyteltiin kaksi käsin siisteihin riveihin pöydälle, mutta hetken päästä jo saapui hikinen ja janoinen juoksijarykelmä ja vei mukit mennessään ja sama kierto alkoi taas alusta. Myös kiinteät muonat alkoivat tehdä kauppansa, kun satasen juoksijoiden tankatut energiat alkoivat huveta. Sää lämpeni lämpenemistään, joten suolaa oli myös saatava koneisiin.
Tunnelma radalla oli korkealla aina iltapäivään saakka. Kun maratoonarit poistuivat yksi toisensa jälkeen ja reitille tuli aina vain enemmän tilaa, alkoi satasen juoksijoilla mieliala hieman tummua, ainakin hetkellisesti. Itse muistan näin käyneen joka kerta, kun olen Paloheinän huippua vähän yli 55 kierroksen verran kiertänyt. Se on kumma psykologinen ilmiö. Kun maisema hiljenee, aurinko painuu ja varjot pitenevät, mielen saattaa yhtäkkiä vallata tietoisuus siitä, että jotkut jo lopettivat kisansa, mutta itsellä on edessä kuka tietää kuinka monta tuntia taivaltamista. Ajatus saattaa ahmaista suuren määrän henkistä energiaa ja siinä vaiheessa jos milloinkaan mieleen saattaa pujahtaa jopa luovuttamisen halu. Tuossa vaiheessa keskivertomasokistilla on takanaan 60 - 70 kilometriä matkantekoa, joka monille on reissun vaikein vaihe. 70 kilometrin kohtaa on verrattu maratonin 30 kilometrin "muuriin". Oma havainto on, että kaiken mittaisissa suorituksissa noin kolmeneljäsosamatkasta ainakin minulle tulee jonkinasteinen synkkä vaihe. Monet juoksijat taas selviytyvät urakastaan ilman suurempia suruja tai notkahduksia. Kovin on yksilöllistä tämäkin. Olen sitä mieltä, että monen palasen on loksahdettava täsmälleen kohdalleen yhtä aikaa, jotta täydellinen onnistuminen olisi mahdollista. Onneksi näin käy aina joillekuille. Toisille taas ei.
Huoltopöydälle kannettiin suklaa-kaurakeksejä, appelsiininlohkoja, salmiakki- ja hedelmäkarkkisekoitusta sekä vissyä, kolajuomaa ja jaffaa tuomaan vaihtelua aiempiin valikoimiin. Juoksijat söivät ja joivat tunnollisesti, vaikka selvästi näki, että joillakin tarjoilut alkoivat jo niin sanotusti tökkiä. Ultrakisassa on kuitenkin jollain konstilla saatava lisää energiaa kulutettujen tilalle. Jos maha pääsee täysin tyhjenemään, se ei ehkä pian enää ota minkäänlaista ruokaa tai juomaa vastaan. Huoltopöydän ääressä yritettiinkin rohkaista väsyneitä juoksijoita maistelemaan edes pieniä määriä jotakin. Joidenkin kohdalla tympäisy oli kuitenkin voimakkaampi kuin maanittelujen teho ja uudelle kierrokselle lähdettiin ilman täydennyksiä. Samaa tehtiin juoksijoiden omissa huoltopisteissä, joita oli järjestäjien huollon viereen pystytetty vieri viereen. Apua, tarvikkeita ja neuvoja jaeltiin ristiin rastiin, kuten tapana on. Huoltoteltalta saivat halutessaan murua rinnan alle myös juoksijoiden omat huoltajat ja kannustusjoukot, jos niikseen tuli.
Neljän aikoihin, kun matkaa oli tehty kahdeksan tuntia, väsymys alkoi jo näkyä monin tavoin. Uupunut juoksija saattoi "unohtua" huoltopöydän ääreen turisemaan - siinä herkkupöydän ääressä voi vain hetkellisesti tulla niin kovin hyvä ja turvallinen, lämmin olo, että radalle paluuta yrittää tiedostamattaankin lykätä keinolla millä hyvänsä. Onneksi paikalla oli sen verran kokenutta porukkaa, että näille notkujille annettiin enemmän tai vähemmän lempeästi kehoitus lähteä jatkamaan matkaa. Pitkä pysähdys voi nimittäin olla kohtalokas. Istuminen voi johtaa pyörtymiseen. Verenpaine voi heitellä, pahoinvointi yllättää. Jalat voivat krampata. Nöyrästi he tottelivat. Tahto päästä maaliin oli kuitenkin kova.
Kaikille ei maali tullut vastaan hyvistä yrityksistä huolimatta. Kuten sanottu, monen asian on onnistuttava yhtä aikaa, jotta maaliinpääsy on varma. Varmaa se on kuitenkin vasta, kun maaliviiva on ylitetty. Niinpä tälläkin kertaa muutamalla epäonnisella matkanteko jäi kesken. Tsempit heille. Lohtua saattaa tuoda ajatus, että paras tapa toipua huonosta kisasta on juosta uusi. Niinpä ei muuta kuin seuraavaa koitosta suunnittelemaan.
Miesten kisan kärkikolmikko saapui maaliin varsin tasaisesti. Suurta draamaa koettiin, kun kisan ykköspaikkaa pitkään hallinnut juoksija joutui viimeisellä kierroksella antautumaan kakkostilalla olleen hirmuisen loppukirin takia. Kolmanneksi sijoittunuttakaan ei pitkään odoteltu. Naisten voittaja puolestaan ylitti maaliviivan melkein heti miesten kakkosen jälkeen. Nopean tilannearvion mukaan lauantain kisassa oli kaikkien aikojen pienin ero naisten ja miesten kisan voittajien suoritusaikojen välillä. Lopullinen tuloslista on vielä tekeillä. Kunhan luettelo saadaan valmiiksi, se löytynee kaikkien lajien osalta t ä ä l t ä. 100 kilometrin juoksun niin miesten kuin naisten sarjan kärkikolmikko palkittiin ruhtinaallisesti. Heille kullekin luovutettiin paitsi Tiplomi loistavasta suorituksestaan, myös paketillinen hyviä ja ravitsevia Elovena-kauraryynejä (voittajille luomua). Kaikki maaliin kärsineet palkittiin luonnollisesti myös tiplomein.
Tänä vuonna taidettiin tehdä vain henkilökohtaisia ennätyksiä (en tosin tästäkään vielä ole satavarma), mutta vuoden 2013 osallistujakaarti oli joka tapauksessa poikkeuksellisen tasavahva. Jo yhdeksän tienoilla illalla saatiin viimeinenkin juoksija maaliin. Hän nautti joka kilometristä täysin rinnoin ja ilmeisen ansaitusti, sillä kyseessä oli hänen viides maaliin asti kärsitty Masokistin Unelmansa, josta syystä hän tuli oikeutetuksi käyttämään himoittua Paloheinän Fakiirin arvonimeä. Tästä saavutuksestaan hänet palkittiin asiaankuuluvalla erikoistiplomilla.
Seremonian jälkeen olikin tullut aika purkaa leiri. Ilta oli jo hämärtymässä, mutta vielä näki hyvin kerätä kamppeet ja pakata ne autoihin.
Ultrakisoissa huoltajan rooli on tärkeä, mutta selvää on, että pääroolissa ovat juoksijat. Huoltopöydän takaa kisa välittyy kuitenkin hieman eri tavalla kuin radalta. Huoltajan asemassa näkee jokaisen juoksijan kisan kokonaisuutena, aina alun varovaisesta innostuksesta tai häikäilemättömästä riskinotosta lopun euforiaan tai pettymykseen saakka. Myös keskeytykset on mahdollista aavistaa, niistä on omat merkkinsä luettavissa juoksijoiden kasvoilta ja olemuksesta.
Melkein jokainen juoksija kokee kisan aikana vuoristoratamaisia nousuja ja laskuja, tunteet vaihtelevat ilon ja surun välillä, koko kirjo voi tulla käydyksi läpi. Joillekin nousut käyvät liian raskaiksi. Usein tästä on ensimmäinen merkki se, että mitään ei tahdo saada menemään kurkusta alas, ei ruokaa, ei juomaa, ei kykene ottamaan edes yhtä karkkia kielelle sulamaan. Tai sitten jokin paikka pettää, selkä, lihas, nivel, tai koko raaja, kipu kaihertaa, muuttuu sietämättömäksi. Jalat ovat takaperin pehvassa kiinni. Jos tilanne jatkuu, on epätoivo lähellä. Ja jos epätoivo saa vallan, keskeyttämisen riski sen kuin kasvaa. Huoltajan olisi silloin osattava aktiivisesti kuunnella ja johdatella, välittää ja olla välittämättä, jotenkin saatava juoksija vakuuttuneeksi siitä, että tilanne voi vielä muuttua - että parempaa on tulossa, mutta ota kuitenkin ensin tästä mukillinen vettä, murunen leipää, pari palaa suklaata, ihan mitä vain... mutta ÄLÄ LUOVUTA! On helppoa sivullisen sanoa, että mikset syö, mikset juo, äläkä missään tapauksessa välitä siitä kivusta. Yhtä hyvin voisi sanoa vatsatautiselle, että lopeta tuo pahoinvoiminen. Voi tuntua turhalta edes yrittää vakuuttaa oksentavaa ja itkevää, kylmästä tärisevää ja ontuvaa lähimmäistä siitä, että tässä kisassa on vielä mieltä ja sinä pääset maaliin. Jostain syystä jotkut aina vain kykenevät - huoltajan ansiosta tai hänestä huolimatta - säilyttämään itseluottamuksensa kurjimpienkin alennustilojen aikana ja taistelevat syvien laaksojen pohjilta itsensä takaisin huipulle, vaikka tietäisivät seuraavan laakson mahdollisesti jo siintävän parin tunnin päässä, ja mutta että se on sitten sen ajan murhe se.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.