Päivän ulkoilun tavoitteena ei ollut bongata kadunpätkä, vaan päästä näkemään upea spektaakkeli. Tämä järjestyy aina kerran vuodessa, kun Viikin koetilalla lasketaan lehmät talven jälkeen laitumelle.
Koska olen nykytilassani auttamaton nössö ja laiskuri, en saanut itseäni hereille ajoissa, jotta olisin ehtinyt todistamaan tätä tapahtumaa. Läksin kuitenkin nopean aamiaisen jälkeen kohti Viikkiä. Säätiedotus oli luvannut aurinkoa iltapäivään saakka.
Heti kotikulmilla tuntui ilmassa olevan jotain poikkeuksellista. Kotikatuni varrella pomppi rusakoita, ne juoksentelivat kuin sekopäisinä pihoilla ja kadulla, toisiaan silmittömästi jahdaten. Yksi oli jäädä jalkoihini - tai olinkohan sittenkin minä jäädä sen jalkoihin. Näin parinsadan metrin matkalla varmaan kymmenkunta rusakkoa, kaikki samassa mielentilassa.
Myöhemmin näin keskellä suurta nurmialuetta vielä yhden lauman rusakoita. Ne loikkivat villisti, ja ottelivat keskenään, seisten takajaloillaan. Keväistä rauhattomuutta se kaiketi oli, kuin eräänlaista pudotuspeliä.
Hieman ennen Pikkukosken rantaa käännyin sillan kohdalla vasemmalle kohti Vanhankaupunginkoskea. Pieni perhe, vanhemmat ja juuri taaperoiän ylittänyt lapsi, ajeli polkupyörillään kohti siltaa. Yhtäkkiä kuulin naisäänen kirkaisevan varoituksen. Käännyin katsomaan. Peura oli loikannut puskasta keskelle tietä, kintereillään pari rusakkoa. Kaiken huipuksi kolmikon perässä lensi matalalla vielä suurikokoinen harakka. Peura oli ollut törmätä lapseen, mutta ilmeisesti viime hetkessä väistänyt. Peura ja rusakot pomppivat metsään, harakka lennähti omille teilleen. Perhe jatkoi järkytyksestä selvittyään matkaansa.
Matka taittui reippaasti kävellen tutuissa maisemissa. Kevät oli ottanut jättiharppauksen jo ennen vappua, mutta viime päivinä vallinnut kylmä sää lienee hidastanut kehitystä. Auringon paistaessa maisemat olivat Vantaanjoella huikaisevan kauniit. Kuvani eivät tee niille oikeutta.
Olin aloittanut päivän muutamalla isolla lasillisella vettä, kuten aina, ja ehdittyäni Vanhankaupunginkoskelle tuntui siltä, että oli päästävä vessaan. Huojennusta oli luvassa Ravintola Koskenrannassa, joka nimensä mukaisesti sijaitsee aivan kosken rannassa. Samalla voisin ehkä istahtaa hetken terassilla, kahvikupillisen ääressä, ihailemassa kosken kuohuja.
Koskenrantaan ehdittyäni kohtasin heti ensimmäisenä tylyn kieltotaulun: "WC vain asiakkaille! Ei yleisö-WC:tä!"
Hätä oli suurin, joten päätös uhmata kieltoa oli nopea ja helppo. Eikä kukaan tullut hätistämään minua housut nilkoissa uloskaan. Mutta silti puolestani pitkä miinus tästä, että ulkoilijat eivät enää saa käyttää ravintolan vessapalveluita ilman, että ostavat jotain ravintolasta. Jätin kahvini ostamatta.
Jatkoin matkaa kohti Viikkiä. Aurinko paisteli vielä, tosin pilviä oli alkanut kasaantua taivaalle. Valo oli muuttumassa ja tuuli navakoitui.
Viikin Arboretumissa olen käynyt useasti retkilläni. En kuitenkaan ole koskaan aiemmin havainnut, että sielläkin kasvaa magnolia. Sen kukinta on vasta alkamassa, joten ehkä nuput selviävät lähipäivien kylmistä keleistä ja räntäsateesta.
Mangoliaa ihailtuani käännyin luontopolulle, jolta tiesin näkeväni suoraan pellon yli koetilalle. Aurinko oli jäänyt pilvien taakse, maisema synkkeni, lämpötila tuntui laskevan. Kiihdytin askeliani, jotten palelisi. Tilan viereisellä niityllä käyskenteli enää muutama kanttura. Ilmeisesti ne olivat palanneet takaisin sisään.
Peltoja halkovilla hiekkateillä käveli lintubongareita varusteineen. Tähyilin sopivaa reittiä, mutta lyhin mahdollinen näytti kiertävän kaikki pellot, ennen kuin pääsisin koetilan läheisyyteen samoille väylille, joita pitkin bongarit kävelivät. Niinpä rupesin siirtämään tossua tossun eteen.
Erään aukean reunassa havaitsin taas peuran noin parinkymmenen metrin päässä. Se laskeutui alas pientä rinnettä ja jähmettyi huomattuaan minut. Pysähdyin itsekin, kaivoin puhelimen esiin ja olin näprääväni sitä, vältellen katsomasta suoraan peuraan. Se huomasi hetkensä tulleen, laskeutui parilla loikalla alas kalliolta ja kiihdytti laukkaan pienen peltoaukean yli.
Pian taivaalta alkoi tihkua ensin vettä, sitten harvakseltaan räntää. Herkän vihreät puut näyttivät masentuneilta takatalven kurimuksessa. Jostain kaukaa kantautui valtavaa kaakatusta. Se läheni nopeasti. Kuulostelin ja tuijottelin taivaalle. Aivan valtava hanhiparvi lähestyi meren suunnalta useana pienempänä laivueena, jotka lopulta jäivät pyörimään pellon yläpuolelle, lähes törmäillen toisiinsa, kunnes näytti siltä, ettei kukaan enää tiennyt, mihin suuntaan olisi mentävä. Vaikka kaipa ne sittenkin tiesivät.
Jatkoin matkaa koetilan ohi. Räntäsade muuttui sankemmaksi, tuuli oli kylmä ja navakka, ja koska vaatetukseni ei täysin vastannut kelin vaatimuksia, hyppäsin bussiin ja ajelin sillä takaisin kotikololle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.