Loppiainen on yksi niistä arkipyhistä, joiden siirto omalle paikalleen herättää edelleen ristiriitaisia tunteita. Monen mielestä on täysin turhaa, että joulu- ja uudenvuodenpyhien jälkeen hyvin alkanut arki taas katkeaa keskellä viikkoa kirkollisen pyhäpäivän takia. Toisten mielestä taas loppiainen on tervetullut vapaapäivä ja pidentäähän se sopivasti kohdalle osuessaan vuosilomaakin. Joululomaa viettävälle opiskelijalle tämä tammikuun 6. päivän vapaus on, erästä kuuluisaa autourheilijaa siteeratakseni, "aivan sama", kun ei se oloon juurikaan ole vaikuttanut muuten kuin siten, että on jälleen kerran ollut mietittävä, minkälaista herkkuruokaa itselleen ja perheelleen tarjoaisi. Otan kuitenkin osaa kaikkien heidän tuskaan, jotka joutuvat tällä viikolla kokemaan kaksi maanantaita.
Koska lenkkeilyrintamalta on vain vähän uutta kerrottavaa, omistan vuoden ensimmäisen postaukseni menneiden muisteluun.
Ihan ensimmäiseksi julkistan kuitenkin uudenvuodenlupaukseni. Kuten tässä kohtaa kai kuuluu mainita, en pidä tapanani tehdä uudenvuodenlupauksia (vaikka uskon useimpien meistä päätöksiä kaikessa hiljaisuudessa tekevän). Erään yön hiljaisina, unettomina tunteina selasin huvikseni blogiani taaksepäin ja panin merkille, että blogini alkuperäinen idea on hiipunut jonnekin vammavoivottelujen, tuskavuodatusten ja yleisen harmittelun tuolle puolen.
Kuten jotkut lukijat ja kanssajuoksijat ehkä muistavat, alun perin aloin kirjoitella blogia eräänlaisena juoksupäiväkirjana ja pitkään keskityin lenkkiraporttien laatimiseen pääasiallisesti positiivisessa hengessä. Niinpä päätin vuoden vaihtuessa, että alkavana 10-vuotisjuhlavuonna palaan juurilleni. Lupaan, että vastaisuudessa, arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat, saatte lukea entistä enemmän matkaraportteja. Toivon, että palauttamalla tiiviimmin mieleen blogistiksi ryhtymiseni alkuperäisen tarkoituksen pystyn nauttimaan nykyisestä kuntoilun tasostani enemmän. Uskon, että myös juttujen taso paranee sillä tavalla. Pelkään, että joudun jonkin verran vielä kuvaamaan fyysisen olemukseni kehitystä, mutta vain dokumentointitarkoituksessa.
Aloitan retroilun eräästä viime joulukuisesta vaelluksesta, joka jäi aikanaan tarkemmin raportoimatta.
Koulupäivä päättyi tuona keskiviikkona hieman tavallista aikaisemmin, joten päätin nauttia paitsi ylimääräisestä annoksesta päivänvaloa, myös myrskynmetsästyksestä, johon säätiedotuksen mukaan oli odotettavissa mitä parhaimmat olosuhteet.
Vaikka itse innostun näistä myrskyistä ja muista luonnonilmiöistä, ei se tarkoita, ettenkö ymmärtäisi heidän ahdinkoaan, jotka joutuvat kärsimään kovien tuulten aiheuttamista vaurioista ja pitkistä sähkönkatkoista. Esimerkiksi joulun alla Pohjois-Suomessa koettiin kauhun hetkiä, kun Käsivarren alueella sadat kodit jäivät myrskyn seurauksena ilman sähköä juuri, kun oli odotettavissa myös kovia pakkasia. Sympatiani ovat ilman muuta kaikkien heidän puolellaan, joille myrskytuhot ovat jatkuva, jopa henkeä uhkaava riesa. Tapaninpäivänä tuli kuluneeksi 10 vuotta kaikkien aikojen pahimmasta, myös meitä suomalaisia laajalti koskettaneesta katastrofista, joka ei aiheutunut varsinaisesti myrskystä, vaan toisenlaisista, yhtä lailla hallitsemattomista luonnonvoimista. Aasian katastrofin seuraukset vaikuttavat edelleen satojentuhansien ihmisten elämään. Läheisensä kadottaneiden surua ei kukaan sitä kokematon voi käsittää.
Näitäkin mietin, kun heitin repun selkään ja lähdin tallustelemaan kohti keskustaa ja Kaivopuistoa, ja tarkemmin sanoen Uunisaarta.
Taivaalla pilvet jahtasivat toisiaan kasvavalla vauhdilla. Sörnäisten rantatieltä kurkistelin merelle, mutta Merihaan edusta näytti toistaiseksi varsin vakaalta. Huomasin, että lokit olivat vetäytyneet näkymättömiin tai ainakin pysyttelivät tiiviisti veden pinnan tuntumassa.
Matka jatkui Pohjoisrantaan. Havaitsin siellä tutunoloisia hahmoja. Hassemaratoonarithan he siellä olivat lähteneet viettämään tuulista keskiviikkoa maratoonauksen merkeissä. Tervehdin ohikulkiessani tuttuja, jotka sinnikkäästi tuulta päin painautuen taivalsivat ties kuinka monetta kymmenettä tai sadatta maratoniaan. Pienen kateuden pistoksenkin tunsin, mutta turhaahan se on. Rakentavampaa on iloita heidän puolestaan, jotka edelleen voivat toteuttaan intohimoaan pitkänmatkanjuoksuun.
Kauppatorilla lähestyvän myrskyn saattoi jo aistia. Suomenlinnan lauttojen laiturien edustalla meren pinta velloi ja väreili ristituulessa. Torilla ihmiset napittivat takkejaan tiukemmalle.
Kauppahalli näytti kutsuvalta jouluvalaistuksessaan.
Vastustin kuitenkin sen kutsua, vaikka tuuli jo kirveli iholla, ja vaikka ovien takaa kantautui ihanaa kuuman glögin tuoksua.
Kävelin reippaasti kohti Olympialaituria. Aallot kasvoivat nopeasti ja tuuli kävi suoraan vastaan. Monet paikalliset, olosuhteisiin tottuneet kulkijat olivat älynneet säätää kulkusuuntansa tuulen mukaan ja heidän menonsa oli ilmaisen työntöavun ansiosta jopa lennokasta. Eräitä uimareita eivät noin neljä kertaa heidän itsensä korkuiset aallotkaan pelottaneet.
Mattolaituria lähestyessäni tuuli oli jo hyvin navakka ja riepotteli erityisesti kaltaistani reppumatkailijaa. Baanat olivat tyhjentymässä, viimeiset koiranulkoiluttajat kiiruhtivat mantereelle päin talojen suojiin, edes karaistuneet pullasorsat tai varpuset eivät vaivautuneet kerjäämään vaan olivat nousseet maihin tai piiloutuneet pensasaitojen sisuksiin. Olin rantatien ainoa kulkija.
Viimein saavuin Uunisaaren sillalle. Se oli talvea varten korjattu ja kunnostettu. Tuore, painekyllästetty kakkosnelonen kestää talven aallokot ja lumen ja jään paineen. Salmessa saaren ja mantereen välillä meri oli päällisin puolin rauhallinen, mutta silta keinui enteilevästi.;
Kävelin siltaa pitkin saarelle. Kahvila oli auki mutta siellä ei juuri ollut asiakkaita. Joko sää oli pelottanut heidät pois, tai oli vielä liian aikaista työtätekevien istuskella rupattelemassa. Kallioillakaan ei näkynyt ketään.
Jatkoin sisukkaasti kohti saaren meren puoleista kärkeä, jossa arvelin myrskyn merkkien parhaiten näkyvän. Siellä en ollut ainoa, vaan muutama muukin metsästäjä oli saapunut kameroineen tallentamaan tyrskyt ja meren pauhun. Kaltaiseni aloitteleva havainnoitsija ei saanut lainakamerallaan kummoisia otoksia aikaiseksi, mutta yritys oli aito ja vilpitön. Otteeni olivat niin epävarmat kuin kuvitella saattaa. Sain silti edes pari havainnollistavaa kuvaa näpätyksi. Toisin kuin eräs viereisellä kallionnyppylällä työskennellyt, ammattimaisen oloisin objektiivein varustautunut mieshenkilö, joka tallensi arvatenkin mahtavan upeita otoksia.
Merituuli tärisytti omakuvaajan kättä, puhalsi vaeltajalta naaman punaiseksi, mutta aikuisopiskelijan rasittuneen mielen se tuuletti kirkkaaksi. Pitkäksi aikaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.