Hetken aikaa puntaroin eilen illalla, olisiko minusta salille lähtijäksi vai ei. Olo oli kaikin puolin hyvä, tosin reidet tuntuivat jäykiltä ja väsyneiltä. Venyttelin ja verryttelin huolellisesti. Jalkani tärisivät kuin haavanlehdet. Ajatus siitä, että joutuisin nolosti lopettamaan treenit kesken, ei houkutellut yhtään. Söin päivällisen perheen kanssa ja lepäilin hieman sohvalla, kävin läpi nipullisen lasten koulusta kotiin tuomia erilaisia tiedotteita ja kyselyitä, täytin niiden tyhjiksi jätettyjä rivejä, leikkelin palautuslipukkeita ja siinä puuhassa salille lähtö alkoikin yllättäen kovasti kiinnostaa. Niinpä pakkasin reppuun vaihtopaidan ja salihousut ja lähdin kävelemään kohti Metsälää.

Reipas kävely tuntui todella hyvältä. Salille ehdittyäni jalat tuntuivat jo aivan normaaleilta. Raitis ilma virkisti, samoin kuin iholle kirvonnut hienoinen hiki. Vaihdoin vaatteet ja astuin sisään Sin Moo Hapkidon jännittävään maailmaan.

Aloitimme hyppelylämmittelyllä (!). Selvisin siitä aika hienosti. Seuraavaksi oli pieni venyttelysessio, jonka jälkeen harjoittelimme potkuja nrot 5 ja 6. Ne eivät sujuneet kovin hyvin, mutta treeniä on tiedossa lisää taas jossain vaiheessa. En saanut omiin jalanheilautuksiini minkäänlaista voimaa, eikä pistarista kuulunut ollenkaan samanlaista pamausta kuin minkälaisen opettaja sai kuulumaan, mutta keskityin lopulta tekemään liikkeen teknisesti oikein siitäkin huolimatta, että iskut jäivät turhan pehmeiksi. Voimaa tulee ajan mittaan (toivon niin).

Viimeiseksi siirryimme isompaan saliin ja opettaja ilmoitti, että lopputunti kuluu mattoharjoitusten parissa. Otimme parit ja ryhdyimme harjoittelemaan eräänlaisesta jalkasidonnasta irtipyristelyä. Opettelimme aika tehokkaan tekniikan, jota vielä jatkettiinkin pari osaa edemmäs, jolloin irti päässyt osapuoli pystyy puolestaan sitomaan toisen osapuolen käsivarren varsin näppärästi samalla painaen tätä lattiaan, niin että toinen ei pääse esim. lyömään tai potkimaan. En pysty kuvailemaan tämän tarkemmin, muistutimme eräänlaisia eläviä tippaleipiä liikkeitä harjoitellessamme. Aina ei ollut esim ihan varmaa, puristinko omaa vaiko kaverin kättä tai jalkaa.

Tuntui äärettömän pahalta painaa toista lattiaan, edes luvan kanssa, mutta siitä tunteesta täytyisi kuulemma päästä eroon. On vaikeata harjoitella itsepuolustustekniikoita riittävän hyvin, jos pelkää harjoitusvastustajansa puolesta. Täytyisi kai vain oppia luottamaan siihen, että salilla vastustaja tietää mitä on tulossa ja osaa varautua. Ja käytössä on myös tuo taputusmerkki, jolla harjoituksen voi keskeyttää mikäli kipua tuntuu liian kanssa. Pieni tuntemus on siedettävä, jotta liikkeen idea tulisi selväksi.

Lopuksi oli viiden minuutin vapaampi mattopaini, jossa vastustajaa vaihdettiin kertaalleen. Olen saamassa jollain tavalla kiinni mattopainin juonesta, tai ainakaan se puuha ei tuntunut enää niin perin epäluontevalta kuin edellisellä kerralla. Loppumeditaatiolle ruvetessamme huomasin, että paitani oli aivan läpimärkä hiestä.