Tässä päivityksessä ei ole kuvia.

Niin se vain taitaa olla, että elämä on ultrakisa myös siinä mielessä, että joskus, kun toivot ehtineesi jo pitkälle, saatat huomata olevasi vasta alkutaipaleella. 

Kuten tarkkaavaiset lukijat ja kanssaulkoilijat ovat saattaneet havaita, Kaappimaratoonarin blogipostauksia on jo joidenkin vuosien ajan ilmestynyt luettavaksi varsin harvaan tahtiin. Syitä tähän en lähde sen ihmeemmin analysoimaan, muuta kuin toteamalla, että toisinaan elämä vie, ja toisinaan suorastaan raastaa.

Vuodesta 2015 olen hajauttanut energiaani moneen suuntaan, enemmän tai vähemmän pakottavista syistä. Lisäksi pienet, mutta olennaiset terveysongelmat ovat haitanneet kuntoiluharrastusta, ja aivan erityisesti siitä nauttimista. Uskomatonta mutta totta, että niin voi käydä, että asiat, jotka ovat joskus tuottaneet pienelle ihmiselle suurta iloa, voivat noin vain lakata tekemästä niin. 

Tuon ilon voi kuitenkin voittaa takaisin. Se on nimenomaan voitto.

Terveysrintamalla suuria voittoja ei nyt ole ollut. 

Runsaat kaksi viikkoa sitten kävin sairaalassa TT-kuvauksessa

Menneellä viikolla kävin uudelleen sairaalassa tapaamassa lääkäriä ja kuulemassa tuon tutkimuksen tulokset ja pohtimassa hoitosuunnitelmaa. 

Tutkimuksen tulokset säilytän vielä kaappini uumenissa, mutta olennaista niiden osalta on tieto, että vatsan alueelle kohdistuneessa kuvauksessa tehtiin muutamia löydöksiä. Osa on harmittomia, osasta saattaa tulla harmia. Niinpä päädyttiin leikkaushoitoon. 

Leikkauspäivä sovittaneen vielä tämän vuoden puolelle, mahdollisesti alkusyksylle. Tämä vahvistuu vielä tuonnempana. 

Itse kuvaus oli helppo kokemus tutkittavan kannalta. Ennakkovalmisteluksi oli oltava kaksi tuntia syömättä, ja siinä kaikki. Laskimon kautta kehoon ruiskutettiin kuvauksen aikana varjoainetta, joka aiheutti hämmentävän, polttavan tuntemuksen noin viiden sekunnin ajaksi koko kuvattavalle alueelle. Toimenpide kesti noin 15 minuuttia. 

Kaikkien löydösten luonne ei ole vielä tiedossa, ja tulossa lienee lisätutkimuksia. Tässä vaiheessa jatkoon, eli osaksi hoitosuunnitelmaa, päätyi kaksi erillistä ongelmaa, jotka hoidettaneen samalla kertaa. 

Tuleva leikkaus ei ole ihan luomenpoistoon verrattavissa oleva operaatio, vaan se kestää useita tunteja ja toipumisaika on ainakin näin liikkuvaiselle ihmiselle kohtalaisen pitkä, viikkojen mittainen. Kaiken tuskan ja vaivannäön palkaksi lienee kuitenkin luvassa hieman turvallisempi mieli, parempi elämänlaatu ja valoisampi tulevaisuus.

Tuohon postauksen alun ultrakisavertaukseen palatakseni: kun lähdin viime viikolla lääkärireissulle, kuvittelin sen olevan jo viime lokakuussa alkaneen ruljanssin, piinallisten odottelujen ja loputtomien ramppaamisten päätösreissu. Maaliintulo. Mutta toisin kävi. Kaikki on ollut vasta alkulämmittelyä.

Voittovertaukseen palatakseni: mietin pitkään, olenko nyt ryhtymässä taisteluun vai lähdössä matkalle. En vielä taida tuota itsekään tietää, mutta uskon, että lopputuloksena on jonkinlainen voitto. Joku tämän voittaa. Toivottavasti se olen minä. Vastustajaa tippaakaan halveksimatta. 

Kisan, taistelun tai matkan aluksi on kaiketi tapana tehdä lupauksia, vaikka ihan vain tsemppimielessä. Kaappimaratoonari lupaa, että en enää kirjoita yhtään postausta liittyen terveysongelmiin. Kaappimaratoonari tavoittelee alkaneen kisan, taistelun tai matkan ensimmäistä osavoittoaan pysyttelemällä maailman kauniilla ja valoisalla puolella.

Olen myös äärettömän kiitollinen siitä, että tuolla ulkona näyttää olevan ihmisiä, jotka haluavat pelastaa terveyteni ja toimintakykyni, kenties jopa henkeni.