Aluksi on tunnustettava jotakin. Eräs paheistani on, että tarkkailen ihmisiä, ja kaikkein mieluiten heidän tietämättään. Vakoilumenetelmiä on monia. Aamubussissa esimerkiksi on aivan luonnollista, että matkustajat tuijottavat ikkunaa. Eri asia sitten on, tuijottaako matkustaja maisemaa ikkunan takana, vaiko nimenomaan ikkunaa. 

Aamubussin ikkunan pinnassa voi nimittäin avautua kokonaan uusi maailma. Se saattaa olla hieman sumeampi ja pehmeäpiirteisempi kuin todellinen maailma, mutta tapahtumat siellä ovat täyttä totta. Kaikenlaista näkymättömissä pidettyä tulee näkyväksi. Tapoja, rutiineja, tottumuksia, pieniä paheita. Hämmästyttävän monet aikuiset ihmiset esimerkiksi kaivelevat suurella hartaudella nenäänsä bussissa istuessaan, vaikka ympärillä on suuri määrä ihmisiä todistamassa toimintaa. Joku antaa salaisen surunsa tai ilonsa näkyä, joku ei huomaa mutisevansa ääneen mietteissään. Kaipa aamubussin matkustaja (ainakin tiheään asutulla kaupunkialueella liikuttaessa) kokee oman bussinpenkkinsä olevan turvahuone, jonka näkymättömien seinien sisällä hektiseen työpäivään valmistautuessaan voi puuhailla ja ajatella omiaan, ihan mitä tahtoo. 

Niin varmaan pitäisi minunkin, mutta bussissa istuminen on tylsää. Haikeana muistelen aikoja, jolloin saatoin taittaa työmatkat kirmaillen raikkaassa tai vähemmän raikkaassa ulkoilmassa pitkin kotikaupunkimme katuja. Ne ajat ovat ainakin toistaiseksi pelkkä muisto. Toivo elää...

Tylsyyttä on ihmisen kuitenkin hyvä kyetä sietämään, kuten varmaan jokainen (ultra)maratoneilla joskus käynyt tietää. Matkanteko ei kerta kaikkiaan aina ja koko ajan voi olla jännittävää, sujuvaa ja mukavaa. Niinpä konstit ovat monet ja vain mielikuvitus rajana, jälleen kerran, taistelussamme pitkästymistä, väsymistä ja luovuttamisen halua vastaan. 

Kuljen aamuisin keskustaan vuorolla, joka on kotipysäkkini kohdalla noin kahdeksalta. Saman bussin kyytiin on joinakin aamuna noussut eräs tietty nuori nainen - tai ainakin oletan hänen olevan nuori. Hän on yleensä pukeutunut polviin asti ulottuvaan talvitakkiin. Hupun hän on vetänyt syvälle päähänsä, satoi tai paistoi, niin ettei hänen kasvonpiirteitään voi sivulta nähdä. Vaaleita hiussuortuvia saattaa tuulisella säällä karkailla hupun alta. Hän kulkee hieman kumarassa. Hän on keskimittainen ja huomattavan siro, pillilahkeiden verhoamat sääret ovat ohuet kuin kymmenvuotiaalla. Hänellä on yleensä mukanaan pieni kangaskassi, jonka sisältöön hän ei matkan aikana kajoa.

Hän ei istu kenenkään viereen tai lähelle, eikä bussin etuosaan. Nimittäin jos vapaita penkkipareja ei ole, hän jää bussin keskiosaan seisomaan. Huppuaan hän ei laske hetkeksikään. 

Tänään hän pari sekuntia epäröityään istahti suoraan edessäni olevalle penkille. Tämä oli poikkeuksellista, koska tavallisesti hän jättää vähintään yhden penkkirivin väliä muihin. Penkin selkänoja oli korkea, joten hänestä ei suoraan taakse näkynyt mitään. 

Hän kaivoi nopein ottein takkinsa taskusta pienen peilin ja ryhtyi tarkastelemaan kasvojaan. Peili kallistui sillä tavalla, että ennätin nähdä vilauksen tasaisen vaaleaa ihoa, nukkemaisella tavalla säännölliset piirteet, jopa luonnottoman suuret, vahvasti meikatut silmät, tummanpunaiseksi maalatun suun. Käänsin päätäni peläten naisen vaistoavan tuijotukseni. Mutta pelkoni oli turha. Nainen oli sataprosenttisesti uppoutunut kasvoihinsa, tutkien niitä samalla tavalla pitkään ja rauhallisesti kuin kuka tahansa ihminen, joka yrittää painaa mieleensä kaiken, mitä vaikkapa valokuvassa näkee. Hän piti peiliä molemmin käsin aivan lähellä kasvojaan ja oli niin keskittynyt, ettei tuntunut huomaavan, kuinka bussi hytkyi ja tärähteli ja kallisteli mutkissa, ja hän itsekin siinä mukana. Hetken päästä hän työnsi peilin takaisin taskuunsa ja istui tovin hennot hartiat ja pää painuksissa, mutta samassa jo nykäisi peilin uudelleen esiin. Hän ei koskettanut kasvojaan, ei kohentanut meikkiään, ainoastaan tarkasteli itseään. 

Sama jatkui koko sen viidentoista minuutin ajan, jonka hän oli bussin kyydissä. Kun hän nousi jäädäkseen pois, hän loi vielä viimeisen, viipyilevän katseen peiliin ennen kuin pani sen taas taskuunsa, samankaltaisin liikkein kuin joku, jonka täytyy ennen aikojaan keskeyttää mieluisan kirjan lukeminen. Bussi pysähtyi ja nainen käveli ovesta ulos sivuilleen katsomatta. Hän kääntyi bussin tulosuuntaan pitkin, varmoin askelin, kuitenkin pää sen verran alaviistoon käännettynä, että kasvoista ei hupun reunojen alta näkynyt vilaustakaan. 

Tunsin itseni tunkeilijaksi, vaikka nähtävästi tuolla naisella ei ollut aavistustakaan, että olin onnistunut tirkistelemään hänen turvahuoneeseensa. Olivatko nuo kauniit kasvot, jotka hän halusi paksulla meikillä ja suurella hupulla kätkeä muilta, hänen elämänsä suurin salaisuus? Vai näkikö hän kasvoissaan jotain sellaista epätäydellisyyttä, jota häveten piiloutui hupun alle? Tavallisesti ihminen kaiketi viettää pitkiä aikoja päivästä uhraamatta ajatustakaan ulkonäölleen. Ja kun ulkoista olemustaan lopulta tulee miettineeksi, harvoin sallii itselleen mitään positiivista näkökantaa, vaan päällimmäisenä mielikuvissa ovat juuri virheet. 

Minusta otettiin hiljattain valokuva, joka tulee julkisesti esiin työyhteisön piirissä. Inhoan valokuvattavana olemista, ja eikä tämä varmaan voi olla näkymättä minusta otetuissa kuvissa. Mitään todellista syytä tähän inhoon ei tietenkään ole. Tunnen vain jotain alkukantaista pelkoa omaa naamaani kohtaan, kun valokuvassa joudun näkemään sen sellaisena kuin se on, ja sellaisena, kuin muut sen näkevät. Se näyttää täysin vieraalta ihmiseltä, ei ollenkaan siltä ihmiseltä, joka tunnen olevani. Yleensä, kun saan käsiini itsestäni otetun kuvan, vetäydyn jonnekin tutkimaan sitä. Kääntelen kuvaa, katselen sitä läheltä ja kaukaa. Pistän sen pois ja päätän enää olla katsomatta sitä, mutta kuitenkin vähän ajan päästä taas otan kuvan esiin. Vertaan sitä peilikuvaani ja yritän nähdä niissä jotain yhteistä, jotain hyvää.