Lienen elättänyt melkoisen määrän varislintuja kaikella tällä ajalla, joka on kulunut kaiken maailman terveysongelmien kanssa painiskellessa. Syksy hupeni käsistä kuin huomaamatta, samoin talvi ja nyt näyttää pahasti siltä, että myös kevät lipuu ohitseni ilman, että saisin mitään merkityksellistä kehitystä aikaan liikunnan alalla.

Viime viikolla pääsin taas hyvin tien päälle, sain itseni motivoiduksi peräti yhdelle aamulenkille ja perjantaina ehdin jopa salille. Kurkku oli tuntunut aralta jo torstaina, mutta kuvittelin sen johtuvan vain yleisestä pölyisyydestä ynnä muista ärsykkeistä, joille kehoni on viime aikoina altistunut liiankin kanssa. Kolotuksiin ja kutituksiin tottuu niin nopeasti, ettei niitä kai sitten osaa kunnioittaa. Perjantaipäivän aikana olo ei ollut sen parempi eikä pahempi ja mielestäni pärjäsin kuntonyrkkeilytreeneissä erinomaisen hyvin. Kotona iltaa viettäessä tilanne kuitenkin hyvin nopeasti synkkeni ja lauantaiaamuna heräsin rajuun yskään, vilunväreisiin ja pyörrytyksen tunteeseen.

Lauantain aikana romahdus oli melko totaalinen ja viikonloppu kului vuoroin sohvan ja vuoroin sängyn pohjalla. Maanantaina ei ollut puhettakaan, että olisin jaksanut raahautua töihin.  Eilen oli käytävä hoitamassa muutama välttämätön asia. Päivät ovat kuluneet huumaavan kaunista ja lämpöistä kevätsäätä ikkunan läpi katsellessa ja ohijuoksijoiden perään kuolatessa. Pää on nuhaisuudesta ja yskimisestä niin kipeä, etten voi olla hetkeäkään auringossa.

Pelkään pahoin, ettei tauti ole kaikesta levosta huolimatta edelleenkään hellittämässä. Sain viimeksi lääkärillä käydessäni ns. kaiken varalta antibioottireseptin, joka on ilmeisesti otettava käyttöön, jos ahdistus keuhkoputkissa ei yhtään hellitä tulevan viikonlopun aikana.

Sairastelijaa on kuitenkin hellitty siinä mielessä, että penkkiurheilua on ollut tarjolla runsain mitoin.

Jääkiekon MM-kisat ovat olleet poikkeuksellisen jännittävää seurattavaa tänä vuonna (tai sitten kevääni tylsempi kuin ikinä).

Upeinta on silti ollut seurata tiistaina päättynyttä 6D ja 48H -kisaa, joka käytiin Unkarissa Balaton-järven läheisyydessä 4. - 10.5. Suomalaisedustusta oli molemmissa kisoissa. Kisoja saattoi seurata suorana lähetyksenä nettikameran välityksellä yötä päivää. Ultrakisat ovat muille kuin asianharrastajille ehkä hieman hidastempoista katseltavaa, mutta minulle tuotti joka kerta suurta iloa nähdä, kun tutut juoksutoverit sujahtivat kameran ohi.

48H-kisassa tehtiin sekä naisten että miesten uudet maantie-SE:t. Alustavien tulosten mukaan Mikael Heerman ja Petri Perttilä tekivät hyvää yhteistyötä ja juoksivat kumpikin saman tuloksen 332,1 km. Tuula Ahlholm paransi nimissään ollutta ennätystään 302,4 km:n tuloksellaan. Nämä ovat siis alustavia tuloksia. Lopulliset tulokset lienevät vielä piirun verran parempia.  Tuula voitti suorituksellaan naisten sarjan. Miesten sarjan voitti Italian Tiziano Marchesi 413,1 km:n reissullaan.

6D-kisassa Aku Kopakkala ja Miikka Bäckström etenivät tasaisen tehokkaasti. Akun alustava tulos oli 644,4 km ja Miikan 513 km. Kumpikin teki oman ennätyksensä 6D-kisoissa. Kisassa oli myös mukana mm. Bornholmista tuttuja saksalaisia juoksutovereita. Jürgen Schmicker juoksi 538,2 km ja Barbara Becker 402,3 km. Jotain näiden kisojen luonteesta kertoo ehkä se, että naisten sarjan voittaja, Italian Monica Barchetti juoksi 704,7 km ja miesten sarjan ykkönen Skotlannin William Sichel 833,4 km. Ultrakisoissa on erityislaatuinen tunnelma ja henkinen ilmapiiri, jossa tuloksilla ei numerotietoina ole niinkään väliä. Tärkeintä on, että juuri nämä ihmiset ovat kokoontuneet johonkin tekemään sitä, mistä suuresti nauttivat, ja tavoittelemaan sitä, minkä tuntevat tavoittelemisen arvoiseksi. Tai jossain vaiheessa kisaa voi tulla mieleen jopa tekevänsä sitä, mitä eniten vihaa, mutta se tunne menee yleensä aika nopeasti ohi.