Olo vaihtelee oudosti. Välillä on tosi hyvä ja vahva olo, välillä heikottaa, puistattaa, väsyttää ja paleltaa. Tuntuu kuin ihoa päällystäisi ohut muovikerros, joka säännöllisin väliajoin kihelmöi selkää, jalkoja, jopa varpaiden ja sormien päitä. Toivottavasti en ole saamassa jotain allergista reaktiota antibiootista. Kuumemittari näyttää hädin tuskin 36:tta astetta. Maha on onneksi pysynyt kunnossa, enää tästä tyhjennystauti puuttuisi. Voin silti varautua siihen, että näiden kuurien jälkeen sellaista virusta ei olekaan joka ei minuun pystyisi. Keskiviikon jälkeen aion joka tapauksessa yrittää kävelyä.
Olen pähkäillyt vauhtikestävyysharjoitteluani. Siinä ohessa on palautunut mieleen nuoruuden juoksuharrastus. Lukioaikoina kävin säännöllisesti lenkillä, kymmenen kilometriä sujui helposti alle tuntiin. Muistan hyvin millaista kehitykseni oli kun aloitin lenkkeilyn. Parin ensimmäisen kerran jälkeen olivat reisilihakset hiukan jäykät, mutta ällistyttävän nopeasti keho tottui juoksemiseen. Ja huom! silloinen meno oli todella juoksua eikä tällaista tätihölkkää kuin nykyään.
Ensimmäiset juoksulenkkini tein koulun läheisellä metsäisellä lenkkipolulla. Reitillä oli pituutta runsaat 1800 metriä. Siellä oli tietyt omat elementtinsä, vilauttelijat, puliukot sun muut kylähullut, mutta joko totuin heihin tai sitten he tottuivat minuun, koska jossain vaiheessa en enää kohdannut rassukoita lenkeilläni. Metsälenkki oli hyvän mallinen ja pituinen. Heti alkajaiseksi jalat tottuivat vaihtelevaan vauhtiin sekä mäkiseen maastoon. Säästyin pahemmilta jalkavaivoilta, mikä tietenkin osaltaan lisäsi harjoitteluintoani.
Jo tuolloin kävin mielelläni juoksemassa yksin. Muut luokan tytöt lähtivät jumppatunneilla vastapäivään, mutta minä pinkaisin toiseen suuntaan. Minulle lenkkeily ei ole koskaan ollut sosiaalista puuhaa, vaan nimenomaan yksinoloa, omien ajatusten ja kehon kanssa erinäisten asioiden ja ilmiöiden työstämistä. Musiikkia en kuunnellut, mutta menoni olikin sen verran vauhdikasta etten edes kaivannut muuta ajankulua.
Nuoruuden hölkkäharrastus tyssäsi sitten täysi-ikäiseksi tuloon. Diskoilu ja poikien perässä juokseminen veivät kaiken ylimääräisen energian. Ensimmäinen oikea poikaystäväni oli aktiiviurheilija, mutta yhteistä lajia emme koskaan löytäneet. No, se suhde oli alusta lähtien tuhoon tuomittu ja kestikin vaivaiset kahdeksan vuotta. Kestävyysharjoittelua omalla laillaan.
Kössivuosinani kävin satunnaisesti juoksemassa, mutta varsinaista ajanvieteurheilua minulle olivat pitkät viikonloppukävelyt. Muuta en olisi ehtinytkään, kössivuosiin liittyi raakaakin raaempaa työntekoa ympäripyöreine päivineen. Plus kaikki muu seuraelämä.
Aloin uudelleen lämmitellä ajatusta juoksemisesta noin neljä vuotta sitten kun kyllästyin vaakani lukemiin ja siihen mitä peili näytti minun kohdallani. Tajusin onneksi, ettei silloisella kunnolla ja raskauksien runtelemin keskivartalon lihaksin olisi ollut järkevää ruveta kohottamaan suorituskykyä juoksemalla. Ostin kävelysauvat. Rupesin kävelemään työmatkat aamuisin. Moni minut tunteva ei ollut uskoa korviaan jos kerroin uudesta harrastuksestani. Olen varsin aamu-uninen ja muutenkin aamuisin hitaaaaaasti käynnistyvä ihminen. Ennen pitkää kuitenkin raikkaasta aamulenkistä tuli välttämätön osa päivääni. Työmatkaa minulla oli silloin runsaat seitsemän kilometriä. Viikossa kertyi toisin sanoen 21 - 28 kilometriä työmatkakävelyä.
Kun jalkani ja kehoni olivat tottuneet liikuntaan, oli sitten hölkkäharjoittelun vuoro. Uskaltauduin ensimmäiselle lenkilleni puolen vuoden kävelyiden jälkeen. Lenkillä oli pituutta noin viisi kilometriä ja taitoin sen puolessa tunnissa. Pian kävi selväksi, että vauhtini oli liian kova, vaikka minulla oli sauvakävelyä kunnon pohjana. Taistelin penikkatautien ynnä muiden kipuilujen kanssa, ja kumma kyllä jaksoin aina aloittaa uudelleen heti säryistä toivuttuani. Veljeni, joka oli itsekin innostunut kuntoilusta, ja miesten tapaan hankkinut itselleen kaikki mahdolliset välineet mitä rahalla saa, suositteli minulle sykemittarin hankintaa. Noudatin hänen neuvoaan ja kas: harjoittelu jäsentyi laakista.
Hidastin vauhtia ja pidensin lenkkejä vähitellen. Vaihtelin maastoa. Välillä tein yhdistettyjä sauvakävely-juoksulenkkejä. Saatoin esim. aluksi juosta tuon aiemmin mainitun metsälenkin (asuin tässä vaiheessa jälleen samoilla seuduilla kuin nuorena) pariin kertaan, sitten kävelin sen pariin kertaan, ja taas lopuksi juoksin pariin kertaan. Siinä kertyi varsin helposti 6 x 1,8 km eli aika pitkä lenkki. Toisinaan vaihdoin kävelyn ja juoksun suhdetta. Tämä välivaihe kesti muutamia kuukausia, eli noin vuoden treenaamisen jälkeen saatoin jättää sauvat pois ja keskittyä vain hölkkäharjoitteluun.
Sykemittarin avulla opin sen, että kehoni ei kerro heti kaikkea mitä tietää. Lisäksi kehon viestejä voi kokemattomuuttaan tulkita väärin. Minä en ollut aivan kokematon kuntoilija juoksuharrastusta aloittaessani, mutta olin kokematon juoksija, tuosta nuoruuden harrastuneisuudesta huolimatta.
Ensimmäisellä sykemittariavusteisella lenkilläni hämmästyin sitä kuinka kovalla teholla yritin juosta. Olisin itse arvellut sykkeekseni jotakin 120 - 130, mutta mittari näytti 160 ja jopa enemmän! Ei ihme että henki ei kulkenut ja jaloissa kaihersi. Ensitöikseni pudotin vauhtiani niin, että sykkeeni pysyi 140:n alapuolella. Tämä kaikki tapahtui siis kolmisen vuotta sitten. Jatkoin harjoitteluani, pidensin lenkkiä ja sain arvokasta kokemusta. Ajoittain jalat vaivasivat, oli penikkatautioireilua ynnä muuta, mutta minulla oli tiedossani käypiä konsteja päästä niistä yli.
Pari vuotta sitten törmäsin internetissä sivustoihin, joissa opastettiin maratonia varten harjoittelevia hölkkäharrastajia. Ahmin tietoa ja sovelsin omaan harjoitteluuni sen minkä kykenin. En kuitenkaan edes haaveillut maratonin juoksemisesta. Tai haaveilin, mutta ymmärsin ettei peruskuntoni ollut missään tapauksessa riittävä, ja että peruskunnon parantaminen olisi pitkä prosessi. Merkittävän tärkeä oli eräs artikkeli, jossa kerrottiin erään Jääskeläisen menetelmästä, jota nimitettiin "tantrajuoksuksi". Se oli lyhyesti kuvailtuna ultrahidasta etenemistä, jossa juoksija treenaa peruskuntoaan pitkillä lenkeillä, joiden aikana syke pidetään hengästymisrajan alapuolella. Pääosa harjoittelusta on tätä hidasta menoa, ja ripeitä lenkkejä tehdään vain kerran viikossa tai puolessatoista. Rupesin soveltamaan oppeja omalla tavallani ja muutamassa kuukaudessa sain lenkkini pidennetyksi jopa kaksituntisiksi vammauttamatta itseäni mitenkään. Olin kokenut herätyksen. Kaappimaratoonari oli syntynyt.
Nyt on tähtäimessa vaikka mitä, mutta niistä tavoitteista kerron sitten joskus myöhemmin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.