Päivän testilenkin odotus kutitteli vatsanpohjassa aamusta asti. Töissä vähän väliä kuulostelin oloani ja tuntemuksia jalassa ja mitä lähemmäs kotiinlähdön aika tuli, sitä tiheämmäksi kävi jännitys. Hyvissä ajoin ennen työajan päättymistä vaihdoin lenkkikamppeet ylleni ja vedin tossut jalkaan. Olin aamulla ottanut mukaan talvitrikoot ja sen uuden hienon juoksupuseron minkä ostin itselleni palkinnoksi sitkeästä lepäämisestä. Kumpikin oli tarpeen.
Sää oli sateinen koko päivän. Sade taukosi hetkeksi juuri silloin kun lukitsin työpaikan ulko-oven, ja alkoi uudelleen heti kun olin saanut päivän postin pudotettua laatikkoon. Kirjekuorten kannalta hyvä asia, minun kannaltani vähän huonompi. En millään olisi tahtonut kastua läpimäräksi ja kenties lopulta palella, sen verran tuore on tämä flunssan jälkeinen parempi olotila. Lähdin kuitenkin hölköttelemään Mechelininkatua kohti Kaivopuistoa, koska taivas näytti kirkastuvan.
Vaihdoin kävelyksi hyvin pian, ensimmäiset askelet olivat vain tunnustelua. Tiesin joutuvani pysähtymään monesti liikennevaloihin Ruoholahtea ohittaessani, ja olin päättänyt, että tänään ei muutenkaan ole yhtään kiire. Vaikka juoksu tuntuikin tosi hyvältä!
Hieman ennen Hietalahden toria rupesin lopulta juoksemaan. Meno tuntui mukavalta siitäkin huolimatta, että satoi aika rankasti ja tuntui etten olisi koskaan aiemmin juossut, henki kulki normaalisti ja jalka seurasi perässä niin kuin pitikin... tai no, se liikkui. Ainoa tuntemus oli pieni kiristys pohkeen sivulla. Etsin radiosta mukavaa musaa (olin ottanut vahingosta viisastuneena vanhan kunnon radioni mukaan, mp3-soittimethan eivät nimittäin kestä kosteutta, kuten olen saanut karvaasti oppia), yritin rentoutua. Huomasin jatkuvasti tarkkailevani jalan tilaa ja odottavani milloin risahtaa tai räsähtää tai sattuu ensimmäisen kerran ja jännitin niin, että hartiani melkein koskettivat korviani. Vaihdettuani ns. vapaalle meno muuttui hetki hetkeltä sulavammaksi ja tutumman oloiseksi. Niin kuin paula viisaasti totesi tuolla erään aiemman kirjoitukseni kommenteissa, kummasti ne jalat vain muistavat mitä pitää tehdä.
Köpöttelin Kaivopuistoon asti lyhyin kävelytauoin. En pitänyt mitään kirjaa kävelytauoista, aina jos pohkeessa alkoi tuntua kiristystä vaihdoin kävelyksi ja kävelin niin kauan että kiristys lakkasi. Yleensä taisin kävellä ylämäissä, alamäkiä uskaltauduin jo juoksemaankin. Jatkoin sillä tavalla keskittyneesti Pohjoisrantaan ja Sörnäisiin, nousin Lautatarhankatua pitkin Hämeentielle, että vasta Sturenkadun kulmassa havahduin. Minunhan oli pitänyt mennä Mäkelänkatua, eli aika paljon lyhyempää reittiä!
No, myöhäistä vollottaa. Jatkoin Hämeentietä pitkin, kunnes käännyin Intiankadulle ja sieltä Käpylän läpi kotiin vuoroin juosten ja vuoroin kävellen. Kotona mittasin matkan: melko tasan 15 kilometriä ulkoilukartan mukaan. Aikaa kului kaksi tuntia, eli vauhti oli vähintäänkin maltillinen.
Vähän pitkäksi venähti siis testilenkki. Mutta kaikki sujui niin hyvin, että annoin tunnelman kuljettaa. Kotona venyttelin huolellisesti ja suihkussa annoin kylmää vettä molemmille jaloille, erityisesti vasemmalle pohkeelle. Nyt olo on jaloissa kuten pitkän tauon jälkeisen ensimmäisen lenkin jälkeen pitääkin, eli ihan normaalit lihastuntemukset. Ainoa pieni kipeä kohta on nilkan seutuvilla, joten vedin neopreenituen sen avuksi.
Huomenissa vesijuoksua, ja keskiviikkona seuraava lenkki. Tällä viikolla on siis luvassa neljä juoksu-kävelylenkkiä ja muina päivinä palautteluksi joko vesijuoksua tai kuntopyöräilyä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.