Olipa reissu.

Hölköttelin töistä kotiin Kaivopuisto-Merihaka-Toukola -reittiä. Päivällä oli satanut lunta ja räntää ja kadut olivat likaisen ja märän mössön peitossa. Tossut kastuivat heti ensimmäisten metrien aikana läpimäriksi.

Olin lisäksi aamulla lenkkivaatteita pakatessani unohtanut erään merkittävän asusteen kotiin. Niinpä hölskyttelin menemään tavanomaisissa hepenissä, joita ei siis ole suunniteltu ns. kovaan käyttöön. Toivoin, että kaikki vastaantulijat ja autoilijat olisivat niin huonon sään sumentamia, etteivät kiinnittäisi huomiota omituiseen olemukseeni, mutta juostessani tietenkin olin havaitsevinani joka ikisen silmäparin tuijottavan villiä ja vapaata etumustani. Suunnittelin jo miten läiskäytän jalalla lätäköstä öljyn- ja suolansekaiset ravat jonkun riittävän härskisti töllöttävän silmille, mutta ketään riittävän härskiä ei sattunut kohdalle. Onneksi. Ikävyyksiähän siitä olisi vain seurannut.

Ehkä osa autoilijoista luki ajatukseni, sillä he eivät suinkaan hiljentäneet vauhtiaan jos kohdallani sattui ajotiellä olemaan lätäkkö. Kotiin tultuani vaatteeni olivat isojen nokisten roiskeiden pilkuttamat. No, onnistuin minäkin kai kastelemaan jonkun iäkkään naisparan kengät kun en häntä ohittaessani heti huomannut joutuvani juoksemaan vetisestä sohjosta läpi. Ei sitä kaikkea aina huomaa.

Juostessani Lautatarhankadun mäkeä ylös kohtasin seuraavan vastoinkäymisen. Vyölaukkuni hihna irtosi kiinnityskohdastaan ja sain viime hetkessä laukusta otteen ennen kuin se putosi sohjoon. Olin pakannut sen liian täyteen tavaraa. On se kumma ettei vyölaukkuun muka mahdu kuin lompakko, bussikortti, matkapuhelin, iso avainnippu, pipo ja sormikkaat. Jouduin siis kantamaan laukkua kädessäni loppumatkan. Se on muuten älyttömän liukas laukku.

Kun matkaa oli jäljellä kolmisen kilometriä, mahani alkoi väännellä. Olin valinnut päivän eväät absoluuttisen väärin ja ne päättivät nostaa metelin vatsassani, koska syömisestä oli kulunut ilmeisesti liian vähän aikaa. Kebab-ateria vaatii jälkeensä pitkän ruokalevon eikä 15,5 kilometrin lenkkiä raskaassa kelissä. Kävelin pitkän pätkän ja vatsa rauhoittui siinä määrin että kykenin hölkkäämään hitaasti suunnilleen viimeisen kilometrin tai puolentoista verran. Kävelyn aikana oli kuitenkin ehtinyt tulla aikamoinen vilu.

Semmoista.