Tietyt asiat on elämässä kohdattava yksin. Mutta ei yksinäisenä. Monilla onnekkailla on ympärillään läheisiä ja rakkaita ihmisiä, jotka huolehtivat paitsi omistaan myös muiden asioista suurella innolla ja mielenkiinnolla. He säätelevät yleistä elämän virtaa, toisinaan läheistensä pään yli, hyvää tarkoittavina ja parantamaan pyrkivinä.

Minultakin on tiedusteltu huolestuneeseen sävyyn, että mitä on tapahtunut, miksi olet joko poissa tai muuten vain etäinen, ulkonäkösi on muuttunut, mitä ja miksi?  Jos pahaa-aavistamattomana kerron, mitä minulle oikeasti kuuluu, vastaanotto saattaa olla, että yritä piristyä, käy lenkillä, nuku enemmän, älä mieti turhia, ryhdistäydy. Kasva jo aikuiseksi! Sinulla on kaikki asiat elämässä hyvin, sinulla on paljon sellaista, mitä muilla ei ole, sinulta ei puutu mitään. Turha murehtia, turha surra. Turha tuntea epätoivoa, alemmuutta, epäonnistumisen tunteita. Turha turhautua ja tuntea turhuutta. Se on kaikki turhaa. On turhaa uskoa olevansa turha. Mistä olet sellaista saanut päähäsi? Rauhoitu.

Tosiasia kuitenkin on, eiväthän mitkään tunteet ole turhia. Ei niitä ”saada päähänsä” noin vain jostain. Tunteeni ja ajatukseni ovat osa minua. Se, että tunnen ja ajattelen, tarkoittaa, että olen olemassa. Että on olemassa ’minä’, vaikkapa Kaappimaratoonari. ’Minä’ ei aina ole sellainen, kuin muut haluaisivat, eikä ajattele tai tee asioita, joita muut haluaisivat ’minän’ tekevän, mutta on se kuitenkin olemassa ja toisinaan jopa toimintakykyinen.

Uskoisin, että jokainen on tunteidensa paras asiantuntija, ja että tunnistan hyvin muutokset, joita minussa on tapahtunut tai tapahtumassa, ja koen noiden muutosten seuraukset myös omassa elämässäni, ja että joudun katsomaan vierestä muutosten seurauksia, kun en osaa auttaa.

Silti, jos joku kysyy minulta, millainen olen tai millainen tahtoisin olla, en noin vain osaakaan vastata. Jos minulle annetaan vaihtoehtoja, en osaa päättää. On kuin ei olisikaan mitään 'minää'.

Mikä sitten on muuttunut, ja mihin suuntaan?

Ainakin minua on helppo horjuttaa.

Olen aiemmin vaivatta kyennyt suoriutumaan tilanteista, joissa esimerkiksi moni ihminen yhtä aikaa lähestyy minua kysymyksillään, tai haluten kertoa minulle jonkin asian, hajauttamaan huomioni ja pitämään silti langat käsissäni. Olen kutsunut tätä ’matkaoppaan mielenlaaduksi’. Nyt en enää kykene.

En enää hallitse suuria asiakokonaisuuksia, enkä pysty käsittelemään tietoisuuteni läpi kiitävää informaatiovirtaa. Jos vaikkapa keskityn ajattelemaan yhtä asiaa, ja joku sivusta työntää eteeni jotain toista asiaa, niin mieleni posahtaa tyhjäksi kuin sinne olisi ammuttu ilotulitusraketti. Informaatio ja sen jäänteet sinkoavat eri suuntiin ja hiipuvat ja sammuvat ja katoavat savuna ilmaan, enkä enää saa otetta mistään.

Samoin käy, jos yritän perehtyä uuteen asiaan,  lukea pitkää, vaikeaa, kenties vieraskielistä tekstiä. Tai kuunnella saman puhuttuna ja yrittää myöhemmin palauttaa jotain mieleeni ja siirtää sitä käytäntöön tai kertoa siitä muille ihmisille. Ei onnistu. Ei onnistu edes lyhyen, äidinkielelläni esitetyn tarinan yksityiskohtien mieleen painaminen tai mieleen palauttaminen. Itse laatimani tai luomani asiat ja tarinat muistan kohtalaisen hyvin, mutta ne noudattavatkin hataraa logiikkaani.

Eksyn ajatuksissani ja maastossa. Unohtelen ja simahtelen, tavarat eivät pysy käsissä. Näkö on huonontunut. Olen ärtynyt ja kiivas, milloin en ole flegmaattinen ja unelias. Menetän malttini, kun ei onnistu, enkä osaa iloita, kun vihdoin onnistuu. Moni asia jää tekemättä, kun yrittämisen halua ei ole.

Olen hidas, tehoton ja saamaton kaikessa, mitä teen. Kankea. Minulle on ikään kuin jäänyt jäljelle vain putkinäkö ja putkiajattelu. Pystyn käsittelemään vain yhtä lankaa kerrallaan. Hitaasti. Jos yritän työskennellä nopeasti, sotkeudun lankoihini entistä pahemmin.

Koko ajan pelkään, milloin teen sen itseäni tai jotakuta muuta koskevan ratkaisevan virheen.

Otan tällaisen suorituskyvyn romahduksen hyvin raskaasti. Etenkin, kun arki on ollut yhtä muutosaltista ja täynnä  yllätyksiä kuin kaikilla muillakin parin viime vuoden aikana, olisi hyvin toivottavaa, että elämän langat eivät katoaisi.

No nyt tietenkin joku saattaa mielessään tokaista, että kuitenkin pystyt kirjoittamaan surkeudestasi blogitekstejä ja voivottelemaan kohtaloasi mutkikkain sanakääntein.

Tämä on tietenkin totta. Valitan varmaan aivan turhasta. Jälleen kerran. Olen valittaja ja negatiivinen ihminen. Kuvittelen kaiken. Anteeksi.

Tosiasia kuitenkin on, että elämästäni puuttuvat nyt rakenne, laatu ja sisältö. Ne haluaisin takaisin, en muuta. Tosiasia on varmaankin myös, että kaikki rakennusainekset jämptin elämän luomiseksi ovat jo olemassa. En huomaa niitä, enkä osaa koota niistä mitään, koska ne ovat hajallaan gramman hitusina ympäri upottavaa suomaisemaa. Voin vain istua kannon nokassa keskellä autiutta, ihmetellä tyhjää taivasta ja himmenevää valoa, tietämättä edes, onko alkamassa syksy vai kevät. Jalkojeni juuressa odottaa tyhjä kori.