Kaksi ja puoli tuntia ulkoilua tekee tosi hyvää kahden sisäpäivän jälkeen.

Tänään juoksin naisten torstailenkille Malmin lentokentälle pyöräilyn sijasta. Läksin kotoa hyvissä ajoin, koska jostain syystä päivän kunto tuntui epävarmalle. Epäilin jopa, etten jaksaisi juosta koko matkaa vaan saattaisin joutua kävelemään ja sitten nolosti selittämään että minun onkin saman tien lähdettävä kotiin. Olo on koko päivän ollut oudon hutera, kurkku on tuntunut käheältä. Olen epäillyt kuopuksen ilkeän, oksettavan taudin tarttuneen.

Kyse on ollut jostain muusta, koska juoksu kulki ihan mukavasti heti alusta lähtien. Tai no, vedin jalkaan viha-rakkaus -kenkäni, eli Nimbukset. Kaksilla sukilla jälleen. Muutamat sadat metrit tunnustelin askeliani. Ja ne tuntuivat edelleen oikein hyviltä. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus...

Olin perillä vartin etuajassa. Odotellessani muita saapuvaksi hölköttelin Malminkaarta edes takaisin, venyttelin oikeata pohjettani, joka osoitti lieviä ärtymisen merkkejä. Tuntemukset menivät kuitenkin ohi. Yksi seuralaiseni saapui ja siirryimme toiseen paikkaan odottelemaan kolmatta vielä hetkiseksi.

Juoksimme tällä kertaa vain yhden kierroksen. Etenimme ripeää, mutta keskusteluystävällistä vauhtia. Ilta pimeni ja kentän valot syttyivät. Selkenevällä taivaalla tuikkivat tähdet. Liikkeellä oli paljon lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia ja sauvakävelijöitä. Kaikki mahtuivat kuitenkin kapealle väylälle. Ilta oli mitä kaunein; se on aina sopua ylläpitävä elementti.

Saimme osaksemme jopa kohteliaisuuden...... tai jotain sinne päin. Eräs herra, joka oli ilmeisesti jonkin aikaa yrittänyt päästä ohitsemme, ilmoitti että kerrankin oli ikävää ohittaa. Olisi mielellään kuulemma vielä nauttinut maisemista takanamme juostessaan. Hm.

Lenkki oli varsin pian juostu ja tiemme erosivat. Hölköttelin hyvää vauhtia kotiin Iskelmäradion tahdissa. Ihan hyvä ulkoilu. Matkaa kertyi jotain 16-17 kilsaa.