Marian sairaalan pihalla istuu melkoinen joukko ihmisiä tupakalla. Osa heistä on sairaala-asuisia  ja osa siviileissä. Nähtävästi terveyskeskus- tai sairaalapäivystykseen on jo ehtinyt kertyä jonoa, vaikka kello on vasta varttia yli neljä. 

Astun sisään päivystyksen ovesta ja tunnistan heti epämääräisen maksalaatikon, desinfiointiaineen ja ihmiseritteiden sekaisen hajun. Se tuo kuin salamaniskuna mieleeni hetket vuosien takaa, kun olin saanut soiton sairaalasta: äitiä oli juuri alettu elvyttää. Riensin sairaalaan vain kuullakseni, että äiti oli hetki sitten menehtynyt. Syke kohoaa, kämmenet hikoavat, vatsaa kouraisee. Muistan, miksi olen tällä kertaa täällä.

Odotushuone on täynnä ihmisiä. Ensin on ilmoittauduttava. Varaa kela-korttisi valmiiksi, kehottaa seinällä oleva kyltti. Otan terveyskeskuspäivytyksen numerolapun ja etsin katseellani sopivaa istumapaikkaa. Vatsa ei anna seistä. Odottelijat ovat vallanneet tuolit jättäen häveliäästi aina yhden välilleen vapaaksi. Oletan sen olevan paikan käytöskoodi ja teen samoin. Vien samalla takarivistä viimeisen säädyllisen paikan. Hetken päästä odotushuoneeseen saapuva naishenkilö selvästikin empii, jäädäkö seisomaan vai istuako. Kenties kiusallisen lähelle toista ihmistä. Lopulta hän astelee takariviin ja anteeksipyytävästi hymyillen asettuu viereeni. Hymyilen takaisin. Ei mitään hätää.

Numerolapussani lukee pahaenteisesti "13". Taulussa lukee "6". Numerot vaihtuvat tuskallisen hitaasti. Ilmoittautuneita kutsutaan hoidettaviksi. Ei saapumis- vaan kiireellisyysjärjestyksessä, kuten toisessa kyltissä sanotaan. NImet lausutaan kaukana käytävällä, toisinaan hyvin vaimeasti ja epäselvästi. Siitä huolimatta aina joku havahtuu, nousee ja lähtee kävelemään kohti vastaanottohuoneita. Oman nimensä tunnistaa kuitenkin aina, sanoo lähellä istuva mies. Vieruskaverini kanssa nyökyttelemme hänelle. Yhtä nimeä kuulutetaan monta kertaa, mutta ketään ei ilmaannu. Väki tuhahtelee tyytymättömänä. Siirtyisivät jo seuraavaan. 

Noin 40 minuutin odotuksen jälkeen pääsen hoitajan puheille. Ojennan kela-kortin. Lääkärillekö haluatte, hän kysyy. Selostan lyhyesti tilanteeni ja hoitaja kuuntelee kärsivällisesti. Diagnoosi tehty muutama vuosi sitten, jolloin käsketty ottamaan yhteys lääkäriin tai sairaalapäivystykseen, mikäli tulee vasemman alavatsan voimakasta kipua ja muita selviä oireita. Nolostellen kerron, että oireita on ollut oikeastaan koko kesän, mutta että tällä viikolla on ollut poikkeuksellisen kovia kipuja ja huonovointisuutta, ja aivan erityisesti tänään. Mainitsen, että tulin Mariaan myös siksi, koska minua on aiemmin tutkittu ja hoidettu siellä. Hoitaja katsoo minua myötätuntoisesti. Lääkärillehän teidän on päästävä. Ei kestä varmaan kauan, vastahan tässä aloitettiin, hän sanoo ja antaa minulle korttini takaisin. Istukaa odottamaan.

Istun samalle paikalle kuin aiemmin. Ihmisiä tulee tasaisena virtana ovista sisään. Paikat täyttyvät yksi toisensa jälkeen. Tunnelma on tiivis mutta rauhallinen. Jotkut aiemmin hoitoon päässeet tulevat jo pois ja menevät ovista ulos. Vierustoverinikin pääsee ilmoittautumaan. Vartin päästä häntä kutsutaan. Heti perään minut. Vai oliko se sittenkään? Kukaan muu ei liikahda. Nousen ja kävelen käytävään. Lääkäri seisoo käytävällä ja katsoo minua silmiin. Olihan se? Oli. Käykää sisään. Astun hänen perässään vastaanottohuoneeseen. 

Huoneessa on hämärää. Erotan juuri ja juuri lääkärin piirteet. Hän on kovin nuori. Hän näyttäisi olevan kotoisin jostain kaukoidästä. Ääni on pehmeä ja olemus ystävällinen ja kohtelias. Puheessa on lievä aksentti, mutta ymmärrämme toisiamme oikein hyvin. Kuvailen tilannettani ja hän esittää kysymyksiä ja tekee muistiinpanoja. Onko kuumetta? Ei varmaankaan, ei mitään korkeaa ainakaan. Hän mittaa. 37,5. Olihan sitä kuitenkin vähän. Tietokonejärjestelmä takkuilee.

Lopulta hän ilmoittaa, että nyt tutkitaan. Jäädyn muutamaksi sekunniksi. Muistan selvästi, millainen oli tähystystutkimus. Hän varmaankin aistii kauhun olemuksessani. Käykää pitkäksenne tuohon pöydälle, hän sanoo. Seison hölmönä, koukussa takapuoli pitkällä. Vatsaan sattuu. Selälleen, paitaa ylös niin että maha on paljaana. Hän vain tunnustelisi. Teen työtä käskettyä, ojentaudun enkä voi olla ähisemättä kun suoristan lantion. Hän tulee vierelleni ja avaan farkkujen nappia ja kiskon ylös paitojani, joita on kolme päällekkäin. Olen tänään oudosti palellut, kai se johtuu tuosta lämmöstä, selitän. Hän nyökkää, kohottaa kätensä ja painelee varovasti pitkillä, hoikilla sormilla alavatsaani oikealta puolelta muutamasta kohdasta. Kaikki hyvin. Hän siirtyy vasemmalle puolelle ja kokeilee jostain navan vierestä. Melkein hypähdän ilmaan, kipu on niin kova. Kyynelet kohoavat silmiini, niiskahdan, se vähän hävettää. Hän kokeilee toisesta kohtaa, alempaa, ja älähdän tuskissani. Hän kokeilee vielä parista kohtaa, mutta se saakin jo riittää. Hän ei kiitä, enkä minäkään. Saan vain luvan nousta pöydältä. Otetaan tulehdusarvot, crp, hän sanoo. 

Palaan käytävään. Siellä on paljon ihmisiä. Löydän vapaan paikan isomman seurueen vierestä, jossa on mies pyörätuolissa ja hänen saattajansa, ilmeisesti vaimo ja tytär. Jätän vähän välimatkaa. Kaivan nenäliinaa laukustani, kyynelten tulo ei tahdo loppua. Hermot ovat kireällä. Kipu ja muistot. Haju, joka ei jätä rauhaan, vaan tuntuu tarttuvan vaatteisiinkin. Saman tien saapuu hoitaja kärryineen. Kuulen taas nimeni. Nostan kättäni ja hoitaja tulee luokseni. Otetaan crp, hän sanoo. Sormenpäästä. Nousen. Ei kun otetaan se tässä, hoitaja sanoo. Vilkaisen ihmisiä ympärilläni. He eivät katso minuun, vaan näyttävät keskittyneen omiin puuhiinsa. Joku nojaa päätään seinään silmät kiinni. Istuudun ja ojennan sormeni hoitajalle. Talon tapa, ei auta diivailla. Hoitaja valuttaa pienen putkellisen verta ja katoaa.

Odottelen. Viereeni ilmaantuu naishenkilö, jonka näin jo aiemmin odotushuoneessa. Käymme juttusille. Hän asuu samalla suunnalla kuin minä. Juttelemme niitä näitä. Tekee hyvää puhua jonkun kanssa. Rauhoittaa. Hän hikoilee, minä palelen.

Jostain huoneesta kuuluu puhetta. Kuulen nimeni mainittavan moneen kertaan. Jotain etsitään, ei tahdo löytyä. Salasanat hukassa, tunnukset eivät toimi. Naisääni puhuu kovaa. Kuulen myös lääkärini pehmeän äänen. Hän vastailee naiselle rauhallisesti. Pian hän vilahtaa käytävällä ja vilkaisee minua. Toinen lääkäri kävelee hänen perässään, tulee saman tien pois. Mitä tämä nyt on? Saman tien minut kutsutaan taas vastaanottohuoneeseen.

Lääkärini naputtaa tietokonetta. Istun odottamaan. Oveen koputetaan. Toinen lääkäri saapuu taas ja he yhdessä yrittävät ratkoa tunnusten arvoitusta. Ei onnistu. Tunnelma on hetken epätietoinen. Asioiden on kuitenkin edistyttävä, joten toinen lääkäri poistuu ja jäämme kahden. 

Tarvitaan antibioottia, hän sanoo. Tulehdusarvot ovat koholla. Oireet ovat selkeät. Hän selostaa lääkityksen. Kahta eri antibioottia, toista otetaan kolme kertaa päivässä ja toista kahdesti. Ne tehoavat eri bakteereihin. Saan myös ohjeet pysytellä aloillani lähipäivinä. Toimin ennen kuin ajattelen ja kysyn, milloin voin harrastaa liikuntaa. Lääkäri katsoo minua kuin suurinta koskaan kohtaamaansa typerystä. Ei nyt vähään aikaan. Ainakin kolme tai neljä päivää on ehdottomasti levättävä. Tarkkailkaa vointianne, hän sanoo jämerästi. Jos tilanne huononee, kuume vielä nousee tai kivut muuttavat luonnettaan, on heti tultava takaisin. Hyvin kevyt ruokavalio, hän sanoo painottaen sanoja 'heti' ja 'hyvin', asettaa reseptit pöydälle ja katsoo minua vakavana. Tajuan, että pahin ei ehkä olekaan vielä ohi. Kiitos, sanoo lääkäri taas nuorella, pehmeällä äänellään. Ymmärrän, että nyt on aika poistua. Otan reseptit ja lähden. Lääkäri jää taistelemaan tietokoneensa kanssa.

Kotona otan heti ensimmäiset annokset lääkettä. Illan ja yön aikana kivut pahenevat. Olo huononee, vatsa turpoaa palloksi. Kuume sentään laskee. Pysyttelen vaakatasossa, löydän monta uutta koukkuasentoa, joista paras on se, jossa makaan kyljelläni sohvalla jalat selkänojalle nostettuina ja roikotan päätä reunan yli. En oikein uskalla syödä mitään. Netistä löydän tietoa, mitä edes voisin syödä. Esikoinen hakee minulle kaupasta Jaffaa. Otan pieniä kulauksia, mutustan valkoista leipää. Maistan hieman spagettia ja suikaleen broileria. Seuraava päivä menee miten kuten, kivut laantuvat hitaasti mutta selvästi. Yöllä avaan ja suljen parvekkeen ovea, on kuuma ja kylmä. Pallo pienenee, mutta pöksyjen kuminauhan paine tuntuu yhä.  

Tänään voin jo seistä suorana.