Kuten arvoisat lukijat ja kanssajuoksijat olette saattaneet havaita, edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jonkin verran aikaa. Syynä tähän on ollut yksinkertaisesti se, että pian edellisen kirjoituksen jälkeen sairastuin kammottavaan flunssaan. Aika on kulunut erilaisten nuhalääkkeiden ja nenäliinojen kanssa tuhratessa.

Tauti (joka saattaa olla jotain muutakin, koska alkoi sopivasti samaan aikaan kuin lepän kukinta pari kolme viikkoa sitten, jolloin myös katupölylaivueet valtasivat pääkaupunkiseudun ilmatilan) on ollut siitä pirullista laatua, ettei se ole nostattanut kunnollista lämpöä, vaan pannut kärsimään näivettävistä kolotuksista ja tukkoisista ilmarööreistä yötä päivää. 

Jonkinlainen tulehdus onteloissa on ilmeisesti myös ollut läsnä, muttei siinä laajuudessa, että olisin taipunut lääkärin vastaanotolle. Yritän välttää antibiootteja viimeiseen asti. 

Koska päivittäiset askareet on kuitenkin ollut hoidettava, on voimat jaettu säästeliäästi eri stressitekijöiden kesken. Juoksuille ei ole riittänyt. 

Kauniit, aurinkoiset kelit ovat niin ollen jääneet osaltani ikkunan takaa ihailtaviksi. Kehityksen kruunasi viime viikonloppuna pään räjäyttänyt migreeni, joka vihdoin laannuttuaan näytti vieneen viimeisetkin flunssan rippeet mennessään. Kaipa se oli sen tapa kiittää kortteerista - viedä roskat mennessään. Ihmiskeho on merkillinen laitos. Migreeni on merkillinen vieras. 

Niinpä eilen, huomattuani pään taas kestävän hurmaavaa auringonpaistetta ilman särkylääkkeen apua, vedin lenkkikamppeet ylleni ja lähdin ulos. 

Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta loistoa riitti sen verran, että asettelin aurinkolasit nenälleni. Harkitsin myös lippiksen käyttöä, mutta siinä tapauksessa päässäni olisi ollut jo koomisen paljon härpäkkeitä. Ilman musiikkia en nimittäin halunnut upeata kevätiltapäivää viettää, joten kuulokkeet olivat välttämättömät. Sankamalliset ovat jo yksistään aika näyttävä asuste. 

Juu, tiedän, tiedän. Linnut siellä jo laulavat täyttä kurkkua ja sehän on juuri sitä luonnon kauneinta ja ominta musiikkia. Mutta herkkuja riittää myöhemminkin, näin uskallan toivoa. 

Suuntasin rantamaisemiin, koska silminnäkijähavaintojen mukaan jokivarren baanat ovat jo vapautuneet siitä vähästäkin jäästä ja lumesta, mitä kuluneen talven aikana on ehtinyt muodostua. Tavoitteena oli lähinnä kuulostella tuntemuksia ja tarvittaessa vaihtaa hölkkääminen kävelyksi. Maisemia ehtisin siis ihailemaan mainiosti. 

Väkeä oli liikkeellä suorastaan hämmästyttävän vähän, vaikka juoksukoulut lienevät jo hyvässä vauhdissa. Ehkä olin sen verran aikaisin liikkeellä, että työmatkajuoksijat ja -pyöräilijät eivät vielä olleet ehtineet kaupungista näille leveysasteille saakka, kun taas päivävuorolaiset olivat jo siirtyneet kotikulmilleen valmistautumaan iltaan. Sain melkein yksikseni köpötellä ensin Tuomarinkylään, ja siitä vielä Haltialaan, kuten huomasin jalkojen minua kuljettavan. 

Sen verran tauti on verottanut, että vaikka henki kulki jopa yllättävän hyvin, jaloissa ei ollut edes nimeksi voimaa. Pidin pari kävelytaukoa aina siltaa ylittäessäni ja annoin sykkeenkin sopivasti tasaantua. Syke hieman villiintyi pariin kertaan, mutta mitään huonoa oloa en muuten tuntenut. Ehkä sydän pomppi silkasta pomppimisen riemusta, kun on pitkään joutunut käymään puolitehoilla. 

Mitään merkittäviä luontohavaintoja en syystä tai toisesta tehnyt. Pajunkissoja pysähdyin ihailemaan, mutta niitä on ollut koko talven, kumma kyllä. Nautin silti täysin siemauksin ulkona olemisesta, raikkaasta tuulesta ja avarasta maisemasta. Keskityin hengittämään ja toisaalta unohtamaan hengittämisen. Pitkän tauon jälkeen vie aina vähän aikaa, että tuokin kehon toiminto palaa automaattiseksi. Musiikki auttaa rytmittämään.