Mutkikas mökkielämä, kaoottinen Kouvolantie ja ihanat pitkät ja yksinäiset kävely- ja juoksuretket Etelä-Hämeen kumpuilevissa maastoissa ovat tältä kesältä ohi. Palasimme kaupunkiin hieman etuajassa erinäisten pakottavien syiden takia.

Selkävaivat helpottivat aika pian edellisen kirjoituksen jälkeen. Innostuin välittömästi tekemään neljän päivän putken 2 - 4 tunnin mittaisia juoksu- ja kävelyvaelluksia. Löysin vieläpä yhden uuden reitin, jonka tosin ehdin kiertää vain kerran. Parin päivän levon jälkeen tein vielä muutaman pidemmän jolkotuksen ja joitakin lyhyempiä ja vauhdikkaampia. Selkä ja lonkka kestivät ne oikein hyvin. Elämänrytmi mökillä ei oikein suosi kahta treenikertaa päivässä, joten kun kerran lähdin liikkeelle, olin saman tien pidempään. Tällä kertaa arkiaskareisiin kuului tavallista enemmän lastenvahtina olemista, mikä vaikeutti entisestään pihapiiristä poistumista.

Tuo uusin löytöni onkin mielenkiintoinen. Kouvolantietä täytyy sen varrella kulkea yhteensä vain noin kolmisen kilometriä. Arvelisin, että lenkki on kokonaisuudessaan noin 23 kilometriä pitkä. Alustana on sekä asfalttia että hiekkaista metsäautotietä ja maasto on hyvin mäkistä ja kumpuilevaa. Nimbukset osoittautuivat hyviksi kengiksi. Metsä on hämäläistä sekametsää, siellä täällä on vehmaita koivikoita ja niittykukat kasvavat runsaina tien ja peltojen laidoilla. Ohitin monta pientä järveä ja lampea. Kohtasin myös metsäneläimiä, mm. ketun, mäyrän, oravia ja ainakin yhden haukan. Kettu vaikutti aluksi pelottomalta, se ylitti tien edelläni vain puolentoista metrin päästä ja jäi pusikkoon tuijottamaan minua. Tuijotin tietenkin takaisin. Kettu viisaampana kyllästyi kisaan ja katosi yhdellä hännän heilautuksella metsän varjoihin.

Perhosia lenteli aurinkoisilla tieosuuksilla aivan käsittämättömän paljon. En tiedä, onko niillä meneillään jokin lyhyen ja kiivaan elämänsä tietty ajanjakso, mutta vaikutti siltä, että kaikki kynnelle kykenevät olivat päättäneet olla tällä viikolla liikkeellä pitkin auringonpaahteisia metsäautoteitä. Niitä oli kaiken värisiä, sinisiä, ruskeita, keltaisia, valkoisia, kirjavia. Minun täytyi tarkkaan katsoa mihin astuin, kun en tietenkään halunnut vahingoittaa niitä. Joka askelella niitä lehahti ilmaan pieninä parvina. Monet niistä salamatkustivat hetken aikaa lippikseni päällä. En ole koskaan aiemmin törmännyt moiseen perhospaljouteen.

Matkaväsymyksen yllättäessä turvauduin vanhaan hyvään mielikuvaani vaeltavista norsuista. Kuvittelin olevani äitinorsu, joka johdattaa joukkoaan perhosten saattelemana läpi kuuman savannin. Vauhti on valittava tarkoin, jotta pienimmätkin jaksavat perille, virvoittavien lähteiden äärelle. Kesälomamenu oli sen verran tuhti, että norsufiiliksiin ei ollut vaikeata päästä...

Tänään on tasan viikko aikaa seuraavaan starttiin. Kunto tuntuu äkkipäätään arvioiden kohtalaiselta. Uutta ennätystä lienee tällä vammataustalla ja kettujen ja perhosten ällistelytreeneillä turha havitella, mutta mikäli lonkka ja selkä jaksavat vielä ensi viikonloppuna yhtä hyvin kuin tänä viikonloppuna, tulossa on joka tapauksessa hauska ja antoisa retki. Vielä ajattelin muutaman lyhyen hölkän heittää alkuviikosta, ettei tuntuma ihan katoaisi, mutta keskiviikosta alkaen yritän keskittyä varustelemaan kamppeita. Yöt on yritettävä saada mahdollisimman hyvin nukutuksi tällä viikolla.