Näinä aikoina juoksutoverit selailevat ja tutkivat kalentereita ja järjestelevät aikataulujaan kevään ja kesän kisoja ja muita juoksutapahtumia varten. Onkohan jotain kevätväsymystä ilmassa Kaappimaratoonarin kohdalla - tai väsymistä jo tähän talveenkin - kun ei moinen innosta pätkääkään.

Ehkä kyse on vieraantumisesta. On kulunut jo pitkä aika siitä, kun vielä säännöllisesti kävin juoksutapahtumissa. Viimeisimmät hukkareissut ovat olleet sen luokan fiaskoja, etteivät ne ainakaan innosta enempää ramppaamaan riennoissa. Kylämaratooneille en ole viikonloppuisin päässyt tunnetuista syistä, ja niinä noin kahtena kertana, jolloin olisinkin päässyt, en ole vain jaksanut lähteä. Vaikka tiedänkin ns. asianharrastajien olevan hyvin avointa, leppoisaa ja sosiaalista väkeä, joka ottaa joukkoonsa avosylin myös rapakuntoisen kaverin. Omat standardit täytyy kai silti ensin edes yrittää täyttää. Alkaen jo henkisistä ja sosiaalisista kyvyistä. Jos sattuisi saamaan ilokseen juoksukaverin, pitäisi kyetä seurustelemaan ja nauttimaan seurasta ja olemaan itsekin toisen seuranpidon ja läsnäolon arvoinen. Aika usein suurinta iloa ovat kuitenkin viime kuukausina tuottaneet ne täydellisen yksinolon ja omien ajatusten kanssa painiskelun hetket, joita harvoilla pitkillä lenkeilläni olen onnistunut luomaan. Parhaita retkiä ovat olleet ne, joiden aikana ajatukset ovat päässeet kerta kaikkiaan loppumaan.

Kieltämättä osallistumisvietti olisi vahvempi, jos treeniä olisi alla enemmän, isommin ja paremmin. Tarkoitan nimenomaan hyvälaatuista ja kehittävää treeniä, johon liittyy selkeä tavoite. Olenhan toki koko talven ajan köpötellyt erilaisilla baanoilla, mutta kyse on ollut enemmänkin liikkumisen tuottamasta terapiasta kuin mistään määrätietoisesta harjoittelusta, vaikka tavoitteita on ollut asetettuna. Muka. 

Jokin aika sitten tein päätöksen lykätä kaikki merkittävät kisatapahtumat siihen asti, kunnes keskeneräiset asiat on saatu pois alta. Tällä hetkellä (muutenkin heikohko) kilpailuviettini on niin alikunnossa, että ihan hyvin voin hölkkäillä vain omaksi ilokseni, enkä kaipaa kisatunnelmaa tai itseni koetukselle asettamista. Tai ainakin viimeksi mainittua voin tehdä myös pelkästään omissa nimissäni. Juuri nyt, tänään, tuntuu siltä, että kisahurmos olisi jopa piinallista koettavaa, kun kuitenkin mielessä päällimmäisenä löhöää pessimismi. Fyysisen kestävyyden syliin rapisee myös henkinen kestävyys kuin jäätelötötterön vohveli.