Rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, sekä te kaikki suuresti kunnioittamani juoksijat!

Jotkut teistä ovat kaiketi törmänneet internetin ihmeellisessä maailmassa videoon, jossa unelias hylje kelluu pystyasennossa hitaasti virtaavassa vedessä. Jos ette, niin tuo jollain tapaa hyvin lumoava pätkä löytyy täältä.

Koska kesälomaa on vielä runsaasti jäljellä ja terveys sekä järviveden lämpötila ovat sopivalla tasolla (+23 - +25 astetta yötä päivää), niin olen jostain, perimmältään itsellenikin tuntemattomaksi jääneestä syystä, yrittänyt itse toistaa tuon maagisen kellunnan. 

Tutkin videota ja mielestäni oivalsin, että näennäisesti täydelliseen liikkumattomuuteen perustuva kellunta ei kenties perustukaan täydelliseen liikkumattomuuteen, ja virran vietävänä olemiseen, vaan täydelliseen rentouteen ja paremminkin tunteeseen kuin järkeen vetoavaan raajojen saumattomaan työskentelyyn, jolla kehon asentoa ohjataan. Ainakin avovedessä kellutellessa asian täytyy olla näin.

Tuo video lienee kuvattu tarhaolosuhteissa ja saattaa - niin surullista kuin onkin - kuvastaa luontokappaleen pitkästymistä eikä rentoutumista. Niinpä on epävarmaa, onko kyseessä hylkeille luontainen käyttäytyminen. En osaa sanoa. Voin vain toivoa, että videopätkän pääosassa esiintyvä hylje edes jollain tavalla nauttii elämästään.

Joka tapauksessa itse toimintatapa kiehtoo. Hylkeellä raajat tarkoittavat sen kehon evämäisiä ja pyrstömäisiä ulokkeita. Ihmiskehossa ainoat edes etäisesti evää tai pyrstöä muistuttavat ruumiinosat ovat kämmenet ja jalkaterät. 

Mökkimaisemissa aikaa viettäessämme saunomme paljon. Niinpä harjoittelun tilaisuuksia on usein, koska tapanani on pulahtaa järveen aina löylytysten välillä. Lisäksi järvivesi on kuluvan hellejakson aikana lämmennyt jopa +25 asteen lukemiin, jolloin veteen voi kylmän veden pelkoinenkin upottautua kellumaan monta kertaa päivässä, jos vain sattuu huvittamaan. 

Harjoituksissani olen havainnut, että keskeisessä osassa on hengitystekniikka. Keuhkot täyteen ilmaa vetämällä ja sen jälkeen hengitystä pidättämällä voin pystykellua komeasti jonkin aikaa, mutta vääjäämättä ilmaantuu tarve puhaltaa ilma ulos. Silloin vajoan kuin kivi, kunnes taas vedän keuhkot täyteen, jolloin pulpahdan pintaan kuin korkki. Lopputuloksena on ongenkohomaista ylös alas pompahtelua, josta rentous ja kehonhallinta ovat kaukana. 

Siksipä ns. pinnallinen hengitys lienee avainsana, erityisesti nenän kautta toteutettuna. Pinnallinen hengitys on normaalitilanteessa huono ratkaisu, mutta jos tavoitteena on, että keuhkoissa on aina suunnilleen sama määrä ilmaa, se saattaa olla ainoa keino. Ongelmaksi muodostuu ihmisen luontainen paniikkialttius, kun hengitysilmaa ei ole riittävästi saatavana. Ainakaan totuttuun määrään verrattuna. Itse ainakin koen hapenpuutteen äärimmäisen ahdistavana tilanteena.

Mutta: kaikkeen voi harjaantua, kun vain malttaa harjoitella. 

Tänään pääsin lähelle onnistumista, kun vain maltoin aloittaa hitaasti. Kahlasin pläkätyynessä vedessä niin syvälle, että vain varpaankärkeni enää ulottuivat järven pohjakiviin, ja päästin itseni siitä rauhallisesti kellumaan. Vesi kohosi leuankärkeni tasolle ja kallistin päätäni vaistomaisesti taaksepäin. Liimasin käsivarret kylkiin ja ojensin jalkani ja selkäni niin suoriksi kuin mahdollista, sojotin kohti järven pohjaa pyrkien samalla pysyttelemään mahdollisimman rentona. Tein jalkaterilläni hidasta, kauhovaa liikettä, kuin kaksi peräsintä olisi heilunut vuoron perään. Sitten käänsin katseeni ihailemaan iltataivasta peittäviä pilviä ja yritin keskittyä hengitykseen.

Hengitin nenän kautta noin sekunnin mittaisin vedoin, pitäen vetojen välillä noin sekunnin tauon. On mahdotonta arvioida aikaväliä tämän tarkemmin, mutta lopputuloksena oli ymmärtääkseni melko pinnallista, nopeaa mutta riittävän syvää hengitystä. Muistin jopa pitää jalkaterät hitaassa, tasapainottavassa liikkeessä, ikään kuin ne olisivat olleet evät,  ja kuitenkin yritin rentouttaa koko vartaloni, olla jännittämättä yhtään lihasta.  

Hetken tunsin suorastaan zeniläistä rauhaa, kun valkoinen ruhoni lillui lämpimän järviveden pinnan tuntumassa tavoittelemallani tavalla, lähes ilman lihasvoiman apua. Tunsin peräti, kuinka jokin vedenalainen virtaus alkoi hitaasti pyörittää kehoani pystyakselinsa ympäri, melkeinpä samaan tapaan, kuin hylje videossa pyörii. Pidin katseeni taivaan sadepilvissä ja rantaviivan muodoissa ja koetin olla ajattelematta yhtään mitään.

Silmäkulmastani havaitsin, että lähikaislikossa asustelevan kuikkaperheen jäsen ui vaivihkaa paikalle. Se sukelsi pari lyhyttä sukellusta, tarkkaillen tilannetta myös pinnan tasolta, ja poistui sitten arvokkaasti takaisin kaislikon tuntumaan tunnistettuaan paikallisen valkoisen valaan, jonka toimintaan sillä ei tainnut olla mitään lisättävää.

Niin kauan kuin pystyin todella keskittymään maiseman tarkkailuun ja olemaan miettimättä happisaturaatiotani, kaikki sujui hyvin. Klaustrofobinen mielenlaatuni ei tässä tilassa selvinnyt paria minuuttia kauempaa, vaan sorruin heti ensimmäisen ahdistavan hetken saavuttua syvään hengittämiseen suun kautta, jolloin vaivoin saavutettu tasapaino järkkyi välittömästi. Pelkäsin pääni vajoavan pinnan alle. Jouduin potkimaan jaloillani ja kauhomaan käsilläni, jotta sain pystysuoran asennon säilymään. Hengitysrytmi oli kuitenkin pilalla ja pompin taas ylös alas kuin ongenkoho.

Mutta tämä ei ollut tässä, päätin uituani rantaan.