Ihmeellinen on ihmiskeho. Tänään keskiviikkona olo alkaa olla aivan normaali. Maanantaina ja tiistainakin olin uneliaalla tavalla väsynyt ja koko ajan nälkäinen. Olen syönyt ja juonut pienissä erissä aina kun siltä on tuntunut. Vessaan on asiaa usein, aineenvaihdunta taitaa olla kiihtyneessä tilassa. Jalat olivat vielä eilen voimattoman tuntuiset, mutta hapoilla en mielestäni pahasti ollut. Hieman kipristeli pohkeissa kun nousin portaita. Tänään jalat tuntuvat kantavan niin kuin pitää ainakin näin arkiliikkumisen aikana. Olen hieronut jalkojen lihaksia ja venytellyt varovaisesti. Ostin kylmägeeliä hiljattain ja sain myynninedistämislahjaksi oikein kätevän hieromisvempeleen. Se muistuttaa jotakin starwars-vekotinta.

Olin suunnitellut keskiviikolle palauttavaa, korkeintaan puolen tunnin lenkkiä, mutta vasemmassa jalkaterässä on vielä turvotusta ja punoitusta ulomman kehräsluun alapuolella. Jalkapohjassa tuntuu aika ajoin kävellessä painetta jostain sisältäpäin. Levätköön vielä. Oikea jalkaterä on jo lähes parantunut. Marssimurtumasta on tuskin ollut kyse, arvelisin että jotain pientä on venähtänyt sunnuntain taipaleen pöperölumisimmilla osuuksilla. Zonia vain pintaan. Ehkä viikonloppuna kokeilen juoksemista. Lauantai-ilta saattaa kyllä mennä enemmän tai vähemmän kännäämiseksi, juhlistusta on tiedossa vanhan ystävän Suomen-vierailun kunniaksi.

Kaikki nivelet tuntuvat olevan kunnossa, mikään noista vanhoista vaivoistakaan ei ole äitynyt. Ostoskärryonnettomuudessa vammautunut nilkka reagoikin vain vauhtilenkkeihin.

Henkisesti olen myös palautunut aika hyvin, luulisin. Olin sunnuntaina matkaan lähtiessäni äärimmäisen latautunut. Siitä tunteesta on vaikeata päästä eroon suorituksen jälkeen. Joskus pitkän kirjoitussessionkin jälkeen jää niin sanotusti rähinä päälle joksikin aikaa. En ole ollut mitenkään äkäinen tai kärsimätön, mutta ilmeisesti hieman poissaoleva. Huomaan monta kertaa päivässä jonkun lähimmäisen tuijottavan minua ja odottavan vastausta jo aikaa sitten esitettyyn kysymykseen. Mieli taitaa vielä käsitellä kaikkea koettua, sekä sitä mitä vielä on mahdollista kokea. Tiedän, että nyt on huono hetki tehdä kauaskantoisia suunnitelmia, mutta haaveilla sentään kai voi.

Ehkä henkisessä mielessä palautumista nopeuttaisi tai helpottaisi jos olisin jakanut kokemukseni toisen ihmisen/toisten ihmisten kanssa. Jos joku olisi todella juossut kanssani. Asiasta voisi puhua, solmut avata ja toiveet ja kehitysmahdollisuudet kartoittaa jonkun kanssa joka olisi käynyt läpi samat tunteet, samaan aikaan ja samassa ilmatilassa. Mutta toisaalta, ne jäljet jotka tästä urakasta mahdollisesti jäävät jonnekin sielun syövereihin, ovat ja pysyvät siellä vaikka ympärilläni olisi ollut kuinka paljon ihmisiä. Niiden jälkien kanssa minun on osattava elää senkin jälkeen kun ihmiset väistämättä vaihtuvat. Ehkä tämä on sitä vapauden, riippumattomuuden ja yksilöllisyyden kaipuuta, josta juoksuharrastuksen yhteydessä puhutaan.