Polvi oli aamulla niin hyvässä kunnossa etten malttanut jättää lenkkiä kokonaan väliin. Siispä suuntasin Paloheinään puolenpäivän tietämissä.

Suunnitelmissa oli juosta 7,5 km:n pururatakierros joko kerran tai pari, ihan tuntemusten mukaan. Lähdin hissuksiin kiertämään rataa, jätin raskaimman kiepin suosiolla väliin. Alkuun jalat tuntuivat varsin tukkoisilta. Jolkottelin menemään sauvakävelijöiden kovaksi tamppaamaa pururataa pitkin. Siinä oli oikeastaan kaksi kaistaa, hyppelehdin milloin meno- milloin tulopuolella, milloin sauvoilla liian pehmeiksi möyhittyjä reunamia pitkin. Missään kohdassa ei tuntunut meno sujuvan. Sauvakävelijöitä tuli vastaan runsain määrin, yleensä he kävelivät rinnakkain, kahden tai kolmen väljänä rintamana koko tien leveydeltä, eivätkä juuri tehneet tietä muille, vaikka käsittääkseni pururadoillakin on kaksisuuntainen liikenne. Melkein tuli mieleen toivoa, että menisivät jonnekin muualle... tai opettelisivat edes kävelemään peräkkäin. Mitähän tapahtuu jos kaksi rintamaa kohtaa toisensa?

No mitä siitä. Palauttelemassa minä olin, enkä jaksanut ruveta kiistelemään. Pikku hiljaa oma menemiseni taas muuttui irtonaisemmaksi, mutta yhden kierroksen jälkeen päätin silti lopettaa juoksemisen. Koska energiaa oli yhä jäljellä, kiipesin vielä kerran huipun laelle ja hölköttelin sitä tiettyä pitkää polkua pitkin takaisin alas.

Olin jättänyt polkupyöräni jumppatelineiden luokse. Minulla oli mukanani Maximia juomavyön pikkupulloissa, jotka olin jättänyt pyöräni tavarakoriin. Avasin pullon ja olin aikeissa hörpätä siitä, kun paikalle syöksähti ampiainen, joka kävi ärhäkkäästi suristen juomapulloni kimppuun. Hätistelin sitä pois, käännähtelin ja väistelin, mutta se ei luovuttanut. Jumppatelineiden luona verryttelevät kuntoilijat silmäilivät minua hyvin, hyvin epäluuloisen näköisinä. En kuitenkaan ehtinyt välittämään heidän katseistaan vaan yritin karkottaa ampiaista huitomalla sitä lippalakillani. Se ei välittänyt huitomisistani vaan tavoitteli sinnikkäästi juomapulloani. Lopulta ampiainen hermostui niin, että pistoksen pelossa laskin pullon läheiselle penkille. Ampiainen singahti välittömästi tutkimaan pulloa, tunnusteli sitä tuntosarvillaan, haki kuumeisesti keinoa päästä käsiksi sen sisältöön.

Sillähän oli jano. Otin pyörän tavarakorista toisen pullon ja pirskottelin hieman urheilujuomaa penkille. Ampiainen havaitsi pisarat heti ja taaperteli pitkin penkkiä, lussutti pisaran sieltä, toisen täältä. Istahdin penkille riittävän välimatkan päähän, siemailin toisesta pullostani ja seurailin ampiaisen puuhia. Siinä me olimme, ampiainen ja minä, molemmat janoisia, väsyneitä ja jokseenkin epätoivoisia. Mietin, että varmaan senkin raajoja särki ja sydän pamppaili. Ehkä senkin tajunnassa häilyi pelko kuolemaa ja kipua kohtaan. Ehkä se tunsi suurta helpotusta kun sai janonsa sillä hetkellä sammutetuksi, ja ehkä se sai juomasta jäseniinsä uutta voimaa niin kuin minäkin. Jonkin ajan päästä ampiainen sai tarpeekseen. Se kohosi pystysuoraan ilmaan kuin helikopteri, ampaisi tiehensä eikä tullut enää takaisin.

Join juomani loppuun. Sitten nousin polkupyöräni selkään ja ajoin kotiin.