Ensimmäinen työpäivä juhannuksen jälkeen on aina nihkeä. Olin aivan äärettömän väsynyt ja työhaluton koko päivän. Siksipä oli sitäkin mukavampaa kotiin tultua ottaa lyhyet nokoset ja sitten vetää maasturit jalkaan ja ajella polkupyörällä Paloheinään juoksentelemaan.
Sain seuraakin. Suuntasimme Paloheinän 7,5 km:n radalle, jota läksimme kiertämään vastapäivään siten, että huippua sivuava jyrkkä kieppi jäisi viimeiseksi urakaksi.
Vauhdista ei ollut saatavana minkäänlaista tarkkaa lukemaa. Sekä seuralaiseni että minä olimme liikkeellä ilman mittareita. Äänekkäästä puuskutuksesta päätellen etenimme varsin reipasta vauhtia. Sitkeästi juoksimme kaikki jyrkimmätkin ylämäet ja etenkin alamäet. Havaitsin, että alamäkijuoksutekniikkani kaipaa hiomista....
Lenkin aikana keskustelimme paljon henkisestä palautumisesta (pitkän) ultran jälkeen. Olimme kumpikin tahollamme havainneet "oireilua" pitkien juoksujen jälkeen. Mahtavan väsymyksen ja tietynlaisen voimattomuuden, sekä itse havaitsemani alentuneen keskittymiskyvyn (paitsi aivan toisarvoisissa asioissa, joita saatan pohtia noissa tilanteissa lähes loputtomiin) lisäksi tunteet vaihtelevat vuoristoratamaisesti. Monet muulloin merkityksettömät pikkuasiat ja -harmit, ja aivan erityisesti kaikenlainen turhanpäiväinen valitus ottaa aivan tavattomasti hermoon. Toisaalta on voittajaolo, mutta itse olen kokenut myös hyvin synkkiä hetkiä, masennuksen alhoa. Pitkä valmistautuminen, kaikki henkinen ja ruumiillinen latautuminen, joka vihdoin juoksun aikana - ja jonkin aikaa juoksun päätyttyäkin - purkautuu varastoistaan ja muuttuu liike-energiaksi tai tahtotilaksi, jättää jälkeensä ammottavan tyhjiön, jota tuntuu kerrassaan mahdottomalta täyttää arkielämän pullamössöllä. Rasituksen (ja rasituksen tuottamien tunteiden, pelon ja onnen) jälkiä ei voi kokonaan häivyttää. Totesimme myös, että onnistumisesta on pyrittävä pääsemään yli yhtä lailla kuin epäonnistumisesta. Oli helpottavaa kuulla, että joku muukin on kokenut samankaltaista. Onneksi nuo vaihtelut lienevät pitkän rasituksen jälkeen normaaleja ja luonnollisia ja menevät ajan kanssa itsekseen ohi.
Kiepin kohdalla siirryimme kävelemään. Viime viikon kaksi starttia tuntuivat sekä jaloissani että olemuksessani. Kiipesimme mäen ylös asti ja se tuntui aivan riittävän raskaalta pururatajuoksun jälkeen. Kävelimme myös loppumatkan majalle asti. Siellä katsoin kelloa: aikaa oli kulunut melko tarkkaan tunti.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.