Haukottelusta ei tahdo tulla loppua, joten lienee paras naputella ylös muutama rivi kuluneen viikonlopun reissusta, ennen kuin valvomisesta lamaantunut mieli hävittää kaikki olennaiset muistikuvat. Voi toki olla, että virkeätä olotilaa odottamalla jäisivätkin jäljelle juuri olennaiset asiat, mutta otan mieluummin turhan lörpöttelyn riskin. Lukekaa omalla vastuullanne.

Ensinnäkin suuret kiitokset arvoisille matkaseuralaisille, jos tätä satutte lukemaan. Kun on tottunut yksin reissaamaan, ne kerrat, joina saa nauttia samanhenkisten kanssajuoksijoiden läsnäolosta, ovat reissujen kirkkainta timanttia. Seuraavaa kertaa odotellessa. 

Seuraavana vaan ei vähempänä kiitokset tapahtuman järjestäjille. Ensiluokkaiset tilat, reipas ja kodikas tunnelma, ystävällinen vastaanotto ja tekemisen riemu ovat onnistuneen tapahtuman tunnusmerkkejä ja ne kaikki toteutuivat. Osanottajamäärä oli ehkä tapahtuman kustannusten kannalta vähäinen, mutta näin osallistujan näkökulmasta juuri sopiva. Radalla oli elämää, muttei tungosta eikä ruuhkaisaa oloa, vaan riittävästi tilaa kaikenlaisille etenijöille. Uskon, että moni kisavieras on tätä mieltä, nopeimmasta hitaimpaan. 

Selittely ei yleensä auta, mutta tämän kisatapahtuman kohdalla lienee korrektia hakea oikeutusta suorituksensa tasolle myös siitä, jos kisapaikalle joutuu matkustamaan pitkään. Viisi tuntia junassa istumista puuduttaa kyllä jonkin verran. Totuuden nimissä on todettava, että sama on edessä ihan jokaisella yhtä pitkän tai pidemmänkin matkan päästä maateitse saapuvalla, olipa kulkupeli mikä hyvänsä. Tietämäni mukaan osa kisavieraista turvautui lentokoneeseen, mikä varmasti oli kätevin matkustustapa. Mutta mitä tulee itse kisasuoritukseen, toisinaan suurimmat esteet matkateolle kumpuavat matkaajasta itsestään eivätkä olosuhteista, kuten sain taas kerran havaita. 

Joensuu Areena löytyi syksyisen pimeästä kaupungista taksin avulla. Juoksunumeron ja chipin saatuani ja hetken aikaa kanssajuoksijoiden kanssa seurusteltuani vetäydyin kamppeiden vaihtoon pukuhuoneeseen. Muistelin, että Areenan ilmanala vastaa tavallisen suomalaisen kesäillan ominaisuuksia, joten vedin ylleni hihattoman paidan ja capripituiset trikoot. Vasemman kantapään voitelin voltarenilla ja vedin neopreenituen paikoilleen. Kengiksi valitsin pegasukset. Ne, vanhat nimbukset ja uusimmat nyykkärit muodostivat reissun kenkäarsenaalin. Varusteluiden jälkeen siirryin hallin puolelle, jonne juoksutoverit olivat jo ehtineet pystyttää huoltopöydän kolmelle. 

Tunnelma tiivistyi tiivistymistään ja pöhinä saavutti huippunsa klo 20 (tai siis kolme minuuttia yli), kun lähtölaukaus jäi harmittavasti kajahtamatta ja sen sijaan annettiin suullinen käsky lähteä liikkeelle. Retkikunta nytkähti matkaan hyväntahtoisesti naureskellen. Onnistuu se näinkin. 

Radalla juostuissa ultrakisoissa on se hyvä puoli, että reitiltä eksyminen on jos ei nyt mahdotonta niin tietääkseni hyvin harvinaista. Siitäkin huolimatta, että juoksusuuntaa vaihdetaan säännöllisesti. Näissä kisoissa se tapahtui kolmen tunnin välein ja hyvin ohjatusti. Niinpä kisaajat saattoivat keskittyä pelkkään etenemiseen. 

Olin laatinut ennakkosuunnitelman, jonka mukaan juoksisin 200 kierrosta tai 80 kilometriä 12 tunnin aikana, sen mukaan, kumpi tavoite näyttäisi toteutumiskelpoisemmalta kisan edistyessä. Olin ottanut avukseni vanhan kaverini kävijälaskurin, jota aika hyvin muistin naksautella aina huoltopöydän ohittaessani. 

Kaikki sujuikin aluksi kohtalaisen hyvin. Olin asettanut perstuntuman mukaan "vakionopeussäätimeeni" vauhdin, jolla arvelin tavoittavani maratonin väliaikapisteen suurin piirtein ajassa 5 h 20 min, jonka puolestaan arvelin toteutuvan noin kahden ja puolen minuutin kierrosajoilla. Tavoittelin toisin sanoen vauhdillisesti samankaltaista edistymistä kuin Wihan kilometreillä aiemmin syksyllä. Kierrosten kertymistä seurasin pääasiassa laskurini avulla, koska juoksijoita varten valkokankaalle heijastettu tulosseuranta oli teknisten vaikeuksien takia ajoittain pimeänä. Kankaalla näkyvä teksti myös tyypilliseen tapaan hypähteli usean juoksijan ohittaessa tulosseurannan samanaikaisesti, joten en hientihruisilla silmilläni aina saanut siitä selvää.

Ihmettelin hieman, että onpa kovavauhtista porukkaa mukana. Tunsin olevani totaalisena tientukkeena ja matelevani huomattavasti kaikkia muita hitaammin. Tämä ei sinällään ole mitään uutta, koska yleensähän aina olen kaikista hitaistakin kaikkein hitaimmasta päästä. Mutta tällä kertaa vaikutelma oli niin vahva, että se vähän masensikin. Panin tämän rankan työviikon ja jo valmiiksi alamaissa olleen itsetunnon tiliin ja yritin jatkaa hyvillä mielin omalla linjallani ja pidin katseeni huoltopöydällä kimaltelevassa kierroslaskurissa.

Tässäpä kohtaa teinkin kohtalokkaan virheen.

Seurasin kilometrikertymää aika ajoin, kun vain maltoin sen verran jarruttaa tulostaulun kohdalla. Tuntui, ettei maratonin määrä ikinä täyty. Hölkkäsin ja hölkkäsin, naksauttelin kierroksia säntillisesti, mutta matka taittui niin kovin hitaasti. Lopulta lakkasin aktiivisesti seuraamasta kilometrikertymää, koska ajattelin sen vain lisäävän suorituspaineita ja niitähän heikko pääni kestää muutenkin huonosti. 

Olin nimittäin kuvitellut (ja todellakin kuvitellut, koska oikea asianlaita olisi ollut helposti selvitettävissä), että yksi kierros on noin 390 metrin mittainen, kuten Esport Arenalla. Mutta Joensuu Areenalla kierros sisintä rataa pitkin, joka siis virallisessa tulosseurannassa on tietenkin lähtökohtana, on vain noin 320 metrin mittainen.

Huomasin tämän tosiasian liian myöhään, vasta 100. kierroksen kohdalla, kun ajattelin edenneeni hieman vajaat nelisenkymmentä kilometriä. Järkytyksekseni jouduin tulosseurannasta toteamaan, että matkaa oli kertynyt vain noin 32 kilometriä. 

Piippu ohimolla tehdään usein nopeimmat, mutta myös huonoimmat päätökset. Niinpä ryhdyin parhaani mukaan kuromaan kuilua umpeen. Vaihdoin nyykkärit jalkaan, kiihdytin vauhtia ja sain kuin sainkin matkaa nopeasti taitetuksi muutaman kilometrin verran, ettei ero tuntunut enää niin suurelta. Neljäkymppiä tuli täyteen ja hidastin menoa.

Kuten arvoisat kanssajuoksijat ehkä tietävät, 40 km on pitkä matka eikä sen rasituksilta välty, vaikka yleistä juoksukokemusta olisi jo päässyt syntymään. Niinpä myös Kaappimaratoonarin keho reagoi äkillisiin rytminvaihdoksiin: muutaman rauhallisen kierroksen jälkeen vatsani muuttui pesukoneeksi ja linkousohjelma juuttui päälle. Seuraavat pari tuntia kuluivat pääasiassa pönttöä halaillessa ja aina välillä radalla hortoillessa. Kaikki huolella tankatut juomat ja hiukopalat päätyivät Joensuun kaupungin viemärirotille. Maailma pyöri silmissä ja etenemistahti oli kerrassaan surkea. Päädyinkin kuluttamaan viimeistä suunnanvaihdosta edeltävät kolme varttia seiväshyppypatjalla pötkötellen. Muuten ei matkanteko olisi enää voinut jatkua. Monet ystävälliset ja huolehtivaiset ihmiset, järjestäjät ja kanssajuoksijat kävivät tiedustelemassa vointiani, josta huolenpidosta haluan esittää suuren ja nöyrän kiitokseni. Jonkun hortoilukierroksen aikana kisa-dj soitti kuin viimeiseksi niitiksi ruumispussiin Anssi Kelan kappaleen "Milla", jonka riimittelyt osuivat ja upposivat 6-0: 

""...sä et oo mikään tyttö enää
sun täytyis tehdä jotain järkevää
ja lapselliset leikkis lopettaa..."

 

Peli oli tavallaan menetetty, joten vaihtoehtona oli enää vahinkojen minimointi. Torkkutuokio oli onnistunut valinta. Huonovointisuus jäi seiväshyppypatjalle vaikka minä sieltä ylös nousin. Niinpä aloin vähitellen ottaa jonkinmoista hölkkäaskelta. Vatsa kesti sen ja muutaman lämmittelevän spurtin jälkeen vaihdoin etenemistyylin hölkkä-kävelyksi suurin piirtein tyylillä 2 kierrosta hölkäten ja 1 kävellen. Tätä rataa 50 kilometrin matka tuli täyteen. 

Samaan aikaan kuitenkin valkeni, että vasen kantapää ja nilkka olivat ottaneet aiemmista tempoiluista rajusti itseensä. Pidin pienen huoltotauon, otin kengän pois ja tutkin jalan tilannetta. Kantapää punoitti äkäisesti, siinä oli paukamankaltaisia ulokkeita ja nilkka vaikutti turvonneelta. Toisin sanoen oli taas tehtävä päätöksiä. Olin ottanut aiemmin neopreenituen pois ja nyt vetäisin sen takaisin jalkaan. Vaihdoin nyykkärit nimbuksiin. Hetken epäröityäni nappasin vielä pari panadol zappia, vaikka periaatteessa en pidä kovin viisaana puuduttaa kipua pois. Tällä erää olin mielestäni kärsinyt jo tarpeeksi yhden kisan osalta. Aikaa oli jäljellä enää hieman vajaat kolme tuntia ja olin mielestäni oikeutettu ottamaan niistä irti sen minkä voin. Jos hyvin kävisi, ja etenisin noin 7 kilometriä tunnissa, joka normaalioloissa ei ole millään tavoin ylivoimainen vauhti, voisin vielä kasvattaa tulosta jopa 70 kilometriin saakka. 

Tavoite osoittautui liian optimistiseksi. Vaikka juoksu kulki sen kaksi tai puolitoista kierrosta kerrallaan aika hyvin, ne väsyttivät energiavajeen runtelemaa hölkkäkonetta niin, että kävelyosuuksilla kykenin vain tasoittelemaan yleistä uupumusta ja energiavajetta, jota puolestaan kertyi koko ajan lisää, vaikka yritin tankata niin nestettä kuin pientä kiinteämpääkin palaa. Niinpä jälleen kerran muutin tavoitetta. Päätin yrittää saada 200 kierrosta täyteen keinolla millä hyvänsä. Tämä toteutuikin yllättävän helposti, ehkä siksi, että olin ikään kuin antanut periksi, tai sitten siksi, että tankkaukset alkoivat vihdoin imeytyä koneeseen. Kun lopetuskäsky kajahti (laukaus ei kaiketi edelleenkään onnistunut), olin saanut kasaan tasaluvun 205 kierrosta ja rapiat päälle. 

Päätösseremoniat oli ehditty käydä kun olin pesulla. Sain matka- ja juoksutovereilta kaulaani mitalin lämpimien halausten kera. Ennalta sovitusti suuntasimme taksilla suoraan rautatieaseman tuntumaan ja Kimmelin notkuvan aamiaisbuffetin ääreen. Siinä oli mukava nauttia jättiannokset ruokaa, turista rauhassa ja ajan kanssa ja vaihtaa ensituntemuksia kisan jälkeen. Istuimme ravintolassa hyvän tovin ja sen jälkeen vielä puolisentoista tuntia hotellin aulassa junan lähtöä odotellen. Väsymys oli suuri, päät nuokahtelivat ja aika tuntui pitkältä. Onneksi juna saapui laituriin hyvissä ajoin.