Starttiin on kymmenisen päivää aikaa. Nyt jos koskaan on aika lopettaa kaikki hätäily ja hössötys, pitää yllä sitä kuntotasoa,  jonka on saanut rakennetuksi treenikauden aikana ja keskittyä tulevaan koitokseen mahdollisimman rauhallisin mielin. Tavoitteet olisi tullut asettaa jo aikoja sitten, kenties jo silloin, kun päätös kisaan ilmoittautumisesta syntyi ja viimeistään silloin, kun treenaaminen kisaan alkoi. Siitä huolimatta mieleen hiipii päivittäin erilaisia (kauhu)skenaarioita,  yllättäen huomaa ynnäilevänsä kierroksia, tunteja ja kilometrejä  ja aivan erityisesti miettivänsä sitä, onko treenannut oikein, riittävästi ja sopivilla tehoilla. Uskoisin, että jos me kaikki kisaan ilmoittautuneet olisimme tunnottomia koneita, tätä ei tapahtuisi.

Niinpä minäkin pähkäilen jatkuvasti, miten käyttäisin jäljellä olevan ajan. Kalmanhajuinen virke, mutta tavallaan totta, koska tässä vaiheessa ennen kisaa voi tuntua mahdottomalta ajatella ultramaratonin jälkeistä aikaa. Voi tuntua, että kaikki päättyy siihen. Tietyssä mielessä näin käykin, kun pitkä ja raskas uurastus vihdoin saa tarkoituksensa ja kisa alkaa, kulkee ja päättyy.  Ultramaratoonarin käsitys kisan jälkeisestä ajasta on vahvasti riippuvainen kisan tuloksesta, ja niin kauan kuin tulos ei ole tiedossa, ei tuota aikaa kannata edes miettiä: sitä ei ole, eikä voi olla, koska mahdollisuuksia on liikaa. Monet pitkien matkojen taivaltajat tunnistanevat myös ns. maratonbluesin eli maratonin jälkeisen masennuksen oireiston. Tuo tila voi vallata mielen pitkäksi aikaa, kun elämästä poistuu kiinnekohta, joka kisaan asti on ollut kisaan valmistautuminen ja harjoittelu. Mitä pidempi kisa, sitä pidempään blues voi soida. Näin niin kuin vahvasti yleistäen. Tosiasiassa jokainen juoksun harrastaja kokee nämä asiat omalla laillaan, mutta jotain samankaltaisuuksia lienee löydettävissä eri ihmisten kesken. 

Mutta parasta on kai olla menemättä asioiden edelle. Mitä siis teen näiden jäljellä olevien kymmenen päivän aikana ennen starttia?

Eilen laskeskelin, että 10-kortissani on vielä monta käyntiä jäljellä. Koska on hyvin todennäköistä, että E24:n jälkeen en pitkään aikaan halua edes huokaista kisapaikan suuntaan, ja koska lenkkeilysää vaikutti tavanomaisen loskaiselta, harmaalta ja märältä, nousin Espoon bussiin ja matkustin Arenalle.  En liene luonteeltani mitenkään poikkeuksellisen saita, mutta seutulippu on luvalla sanoen niin syntisen kallis, että kun kerran päätän lähteä Espooseen asti , en alta kolmen tunnin lähde sieltä pois. Samankaltaista ajattelua edustanee joskus taannoin eräällä juoksuaiheisella keskustelupalstalla esitetty näkemys, että ”on turha lähteä ulkomaille asti juoksemaan vain maratonin mittainen matka”. Oli miten oli, päätin kuluttaa aikaani enemmän tai vähemmän juosten, toivottavasti enemmän.

Reissu alkoi huonosti. Hikoilin runsaasti, syke tuntui kohoavan taivaisiin, ei huvittanut, ei hotsittanut, henki ei kulkenut, aivastutti , sukkien kärjet mytistyivät varpaiden väliin ja toisen isovarpaan alla oleva rakko muistutti olemassaolostaan joka askeleella. Kaiketi varoin sitä sillä seurauksella, että saman jalan kantapäässä pitkään vaivannut,  mutta jo parantuneeksi luulemani rakko alkoi uudelleen kihelmöidä. Juomapullon vedessä vaikutti olevan joku yllättävä sivumaku.  Radalla oli iänikuinen tungos ja olin koko ajan jonkun edessä. Hölköttelin hissukseen pari kierrosta, fiilis ei kohentunut yhtään ja ehdin jo ajatella, josko nyt on tullut aika murtaa kolmen tunnin sääntö ja häipyä paikalta ennen kuin v-käyrä kohoaa epäasiallisen jyrkäksi.  Sain kuitenkin vielä päähäni pistäytyä katsomassa, minkälainen meno olisi alakerran radalla. Arenallahan on juoksurataa yhteensä peräti n. 800 metriä kahdessa tasossa. Yleensä alakerta on täynnä sählypeleihinsä lämmitteleviä ja verrytteleviä lapsia ja nuoria. Tällä kertaa rata oli lähes tyhjillään, vain muutama joukkue näytti levittäytyneen pukuhuoneiden edustalle,  joten ei muuta kuin sekaan vaan.

Juoksentelin lopulta 50 kierrosta siten, että kiersin aina ensin ylä- ja alakerran radan kahteen kertaan ja kävelin sitten yhden kierroksen yläkerrassa.  Ympäristönvaihdos tepsi ja olotila jotenkin ihan kummasti parani hetki hetkeltä. ”Kierroslaskurini” lukemat tuntuivat kasvavan kuin itsekseen. Lisäksi ylä- ja alakerran välillä oleva pieni mäentapainen piristi tasaisen alustan puuduttamia jalkoja, erityisesti pohkeita. Uudenlainen harjoitus kohotti mielialaa niin paljon, että huomasin illan päätteeksi eteneväni varsin ripeää juoksuvauhtia, kaiken lisäksi varsin helpon tuntuisesti. Tässä kohtaa onkin oltava tarkkana, ettei tuo vauhti jumitu kroppaan, enkä ala kuvitella pystyväni suoriutumaan kisavuorokaudesta samaa tahtia. Mutta silti tuntui vapauttavalta ottaa sellaista askelta kuin sattui huvittamaan. On tässä ihan kurinalaisestikin harjoiteltu.

Tänään loskakeli vaihtui päivän aikana pikkupakkaseksi eli juoksukeliksi. Olin kuitenkin varannut kävelyvarusteet mukaan töihin, joten päivän päätteeksi paiskasin repun selkään ja lähdin sauvomaan kotia kohti. Terävä jäätihku piiskasi kasvoja, väylät olivat paikoitellen hyvin liukkaat ja muhkuraiset ja olin tyytyväinen päätöksestäni ottaa nastalenkkarit Nimbusten sijaan.  Olisin kieltämättä vielä voinut päättää pakata mukaan kaulurin ja yhden lisäpaidan, mutta meni se näinkin.  Hiki ei tullut, muttei paleltanutkaan.  Pari tuntia kului rentoa vauhtia pidellen.  Jälkilämmöiksi jumppasin päivän 37 burpeetä ja paistoin uunissa ison makaronilaatikon.