Kuudes 24 h –starttini tapahtui varsin lämpimän tunnelman vallitessa. Saavuimme juoksutovereiden kanssa kisapaikalle Sepänniemen Lomakylään noin kahden maissa iltapäivällä. Kiersimme Ponnenjärven ja tarkastimme reitin ja pistäydyimme myös ostoksilla Tuurissa, jossa lämpömittari näytti +27 astetta.

 

Helteiseen vuorokaudenjuoksuun starttaavan kannattaisi olla hyvin levännyt. Juoksematta olin ollut vähintäänkin riittävän pitkään, mutta muuta puuhaa oli piisannut kisaa edeltävinä päivinä. Kisapäivän aamuna herätys oli kuudelta, jota seurasi neljän tunnin junamatka ja puolentoista tunnin automatka. Startti oli iltakuudelta.

Mutta. Valinnan varaa ei ollut, joten annetuilla eväillä oli lähdettävä matkaan. Etukäteissuunnitelmat oli pantava uusiksi. Laadin strategian, jonka mukaan alkuillan ahdistavassa helteessä hölkkäisin varovasti, yöllä ja aamulla ennen auringonnousua pinkoisin sen minkä pystyisin, ja auringon kohotessa korkeammalle vähentäisin vauhteja samassa tahdissa. Lauantaiksi oli luvassa vielä lämpimämpää keliä kuin perjantaina. Kisan edetessä tein vielä päätöksen, että lopettaisin kisani heti kun tavoitteeni 120 – 130 kilometriä tulisi täyteen.

 

24 h -ultrailijoita oli kisassa mukana seitsemän, lisäksi oli multimaratoonareita ja maratoonareita, sekä epälukuinen määrä kympin tai muiden matkojen menijöitä. Tasan – tai ainakin melko tasan – klo 18 Lissu Rannikko, eli Sepänniemen Lomakylän omistaja ja kilpailun johtaja, lähetti joukon matkaan. Startteja tapahtui melkeinpä tunnin välein eri lähtijöille.

Ensimmäiset kolme tuntia olivat suorastaan ahdistavat. Ilma ei liikahtanut pihaustakaan, olo oli tynnyrimäinen kaiken istumisen jäljiltä. Sain noiden tuntien aikana kasaan vain kaksi täyttä kierrosta. Kymmenen kilometrin mittainen kisareitti kulkee suurelta osalta aukeilla paikoilla, joten ilta-aurinko paahtoi toukokuun armottomuudella juoksijoiden niskaan. Yhdeksän jälkeen helpotti. Yöksi lämpötila laski kuulemani mukaan noin 15 asteen vaiheille. Silloin paukutin kilometrejä kasaan sen minkä pystyin. Kävelin ylämäissä jos muistin. En vaihtanut edes vaatteita, vaan juoksin koko ajan samoissa shortseissa ja t-paidassa.

 

70 kilometrin kohdalla pidin ruokatauon ja söin pienen annoksen Lissun fantastista kinkkukiusausta. Siitä sain sopivasti lisää voimia. Joka kerta maalialueen tai 5 km:n kohdalla sijainneen ”kylmän” huoltopisteen ohittaessani otin pari mukillista vettä tai mehua. Pari suolatablettia ja yksi magnesium-tabletti tulivat myös tarpeeseen. Aamulla hieman ennen puolta seitsemää saavutin maaliviivan yhdeksännen kierroksen jälkeen, eli kasassa oli 90 kilometriä. Energiat tuntuivat olevan loppumassa, joten pidin vähän pidemmän huoltotauon vessakäynteineen, söin hiukan kaurapuuroa ja join paljon ja vaihdoin puhtaan paidan. Yön rehkiminen oli kostautunut myös ilkeänä huonovointisuuden tunteena. Lähdin 10. kierrokselle, mutta pudotin rajusti vauhtia ja lisäsin kävelyä, jotta maha ei ärtyisi enää pahemmin. Tämä ja kaurapuuro auttoivat ja sain oloni tasaantumaan. Sata kilometriä tuli täyteen pari minuuttia alle 15 tunnin ajassa.

Olin reilusti edellä alkuperäisestä aikataulustani, jonka mukaan satanen olisi täyttynyt ehkä 18 tunnin kohdalla. Aurinko oli noussut ja sää lämpeni nopeasti. Niinpä pidin jälleen kunnon huoltotauon, jonka jälkeen lähdin rauhallisesti kävellen taas kierrokselle. Juoksin aina puiden varjostamilla ja tuulisilla osuuksilla. Tuuli yltyikin päivän mittaan sen verran, että tarjosi hieman helpotusta helteeseen. En tiedä, kuinka korkealle elohopea lauantain aikana kohosi, mutta pariin otteeseen huomasin, etten enää hikoillut. Energiat hupenivat myös oudon nopeasti. Tämä tuntui hyvin voimakkaana väsymyksenä jaloissa, erityisesti etureisissä. Oli vaikeata vaihtaa kävelystä juoksuun, ja jostain syystä myös juoksusta kävelyyn. Sain kuitenkin menemään aina vähän jotain syötävää ja nestettä sen verran, että jaksoin pysyä liikkeellä. Toiseksi viimeisellä kierroksella sain vielä kohtalaisen helposti juoksuaskelia otetuksi, mutta viimeisen eli 13. kierroksen kävelin kokonaan, enkä todellakaan mitään reipasta vauhtia.

Maalialueen kello näytti muistaakseni kolmea iltapäivällä kun palautin numerolappuni ja ilmoitin, että kisa on osaltani ohitse. Tavoite oli saavutettu enkä tuntenut järin suurta hinkua enää palata pätsiin rehkimään. Kuukauden kuluttua odottaa uusi startti. Neuvottelin lyhyesti ratkaisusta myös parin juoksutoverin kanssa ja sain heiltä vahvistusta, että päätökseni oli oikea. Olin olosuhteisiin nähden aika hyvissä voimissa, joten rohkenen odottaa, että palaudun kisarasituksesta siedettävän ajan kuluessa. 

Vaikka sää oli ultrailun kannalta ehkä turhan vaativa, oli se luonnon tarkkailuun mitä parhain. Reitillä edetessä oli hienoa seurailla kevään edistymistä eri tavoin ja eri vuorokaudenaikoina. Maanviljelijät valmistautuivat kevään peltotöihin ja nauttivat silminnähden olostaan. Talojen pihoilla kuivui pyykkejä ja mattoja auringossa. Ponnenjärvellä on myös vilkasta lintuelämää, joka jatkui kiihkeänä yötä päivää. Vain kaikkein pimeimpinä tunteina oli kohtalaisen hiljaista. Heti kun taivaanrantaan ilmestyi kalpea kajo, ne heräsivät yksi toisensa jälkeen. Ensimmäisten säteiden osuessa puunlatvoihin konsertti alkoi kaikissa mahdollisissa orkestereissa niin metsiköissä, pelloilla kuin järven rannoilla. Osa äänistä oli suorastaan outoja, kuin syntetisaattorilla aikaansaatuja. Luulin jo kuvittelevani ne, tai että ne peräti kuuluisivat jotenkin pääni sisältä, mutta sain lopulta tietää, että kyse on jonkinlaisista hälyttimistä.

 

Pidin mökissä pienen lepotauon, jonka jälkeen lähdimme kisan toisen, niinikään urakkansa päättäneen naisosanottajan kanssa saunaan. Vilvoittelutauolla kävelin syvälle Ponnenjärven jääkylmiin aaltoihin ja annoin niiden rauhoittaa tulisina hehkuvat jalkani. Järvestä noustuani huomasin, että toinen etuvarpaan kynsi on mustumassa. Tossu taisi hangata siihen…. vai olikohan se sittenkin purema!?

Lapoimme Lissun kinkkukiusausta nälkäisiin kitusiimme samalla kun seurasimme muiden kisailijoiden saapumista maaliin 24 tunnin määräajan umpeutuessa. Yhdeksän jälkeen illalla alkoivat mökkikunnan silmäluomet lupsua siihen malliin, että maaliintulokuohuviinikään ei enää tahtonut maistua. Yöllä uni maittoi puolestaan vaihtelevasti mutta sen verran kuitenkin, että aamulla heräsimme sopivasti virkistyneinä kotimatkaa varten.

Kiitokset kaikille reissulla mukana olleille hyvästä tekemisen meiningistä vaikeissa olosuhteissa!