Lauantaina tarjoutui harvinainen tilaisuus päästä kauniina, poutaisena vapaapäivänä useaksi tunniksi ulkoilemaan. Kuten arvata saattaa, käytin tilaisuuden hyväkseni. 

Pyrkimys oli samalla käydä kannustamassa juoksutoveriani, joka samana päivänä juoksi Pirkkolan baanoilla 400. maratoninsa kerallaan TKR 2014 -kolmikon muut jäsenet, joilla myös on tilillään käsittämättömiä määriä maratoneja. Lähempi tarkastelu osoitti, että tuo tapahtuma oli kuitenkin määrä aloittaa vasta illemmalla, joten reitinvalinta meni uusiksi. Kerrottakoon, että Ritva (kuin myös muut TKR:läiset) suoriutui juhlajuoksustaan erinomaisesti, kuten 400 maratonin naiselta voinee jo odottaa. Onnittelut vielä tätäkin kautta! 

Hetken pähkäilin ilmansuuntien välillä ja kisan voitti tällä kertaa pohjoinen. Tutkin taivaankantta sen verran kuin olohuoneen ikkunasta näki ja tulin tulokseen, että aurinko ei mahdollisesti porottaisi koko aikaa, jolloin niin hiekka- kuin asfalttipohjainen reitti olisi mahdollinen. Niinpä pukeuduin kevyisiin kesävarusteisiin ja lähdin matkaan. Mukaan otin pienen epäröinnin jälkeen kaksi pullollista vettä vyöhön, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Lähtöhetkellä pilvisen sään ei pidä antaa hämätä. En muista, että olisin koskaan joutunut katumaan juomaveden varustamista lenkille mukaan, vaikka sen tarve näyttäisi kuinka epätodennäköiseltä. 

Suuntasin kohti Malmin lentokenttää. Reitti sinne on tuttu ja oikeastaan aika tylsä: tavallista kevyenliikenteenväylää, jota reunustaa toiselta puolelta pusikoiden välistä pilkottavat asuintalot ja toiselta sähköjunarata. Pinnanmuodot ovat kuitenkin tasaiset ja tämähän sopii selkä- ja jalkavaivoistaan toipuvalle, ikääntyvälle ja kesäkilojen kanssa kamppailevalle Kaappimaratoonarille. Jalassa olivat vanhat kunnon Nimbus 11 -lenkkarit, joita ei taida enää mistään saada. Niiden kanta on riittävän korkea ja hyvin istuva nähtävästi epämuodikkaan muotoiseen jalkaterääni. 

Joskus on minultakin kysytty, mitä päässäni liikkuu pitkien lenkkien aikana. Yleensä vastaus on, että jos lenkki on oikein onnistunut, lopulta ei yhtään mitään. Harvoin edes kehitän mitään erityistä mietiskelyteemaa, vaan annan ajatusten juosta yhtä vapaasti kuin jalkojen. Tällä kertaa jouduinkin kuuntelemaan omia ajatuksiani, koska vasta lähtöhetkellä huomasin, että Zenistä oli virta loppunut ja sen oli jäätävä kotiin latautumaan.

Jonkin aikaa matkaa tehtyäni huomasin pohtivani erästä vanhaa ikuisuuskysymystäni: rohkea vai peloton?

Naisihmisenä olen monesti saanut osakseni kohteliaisuuden, että olen "rohkea". Yleensä on viitattu juoksuharrastukseeni, johon kieltämättä kuuluu reissuja, joille lähtemistä voi kaiketi pitää jonkinlaisen rohkeuden osoituksena. Naiselle voi myös lausua tällaisen kohteliaisuuden, miehelle ei ole kovin luontevaa sanoa erikseen tämän olevan "rohkea", koska rohkeutta kai edelleenkin pidetään itsestäänselvänä miehisenä piirteenä. Eikä tämäkään asia tietenkään näin yksioikoinen ole, mutta karkeasti voi kai olettaa asioiden olevan suurin piirtein näin. 

Omasta mielestäni taas en ole lainkaan rohkea, koska pelkään monia asioita. Kaikki näistä eivät kuitenkaan liity juoksuun tai juoksemiseen, vaan muihin elämänalueisiin. Kaikkien pelkojen voinee silti ajatella liittyvän toisiinsa tavalla taikka toisella, ketjuuntuvan, kasvattavan ja ruokkivankin toinen toisiaan. 

Oli miten oli, tällä kertaa pohdinnoissani päädyin monen mutkan kautta, enkä kovin paljon ennen kuin saavuin kotiovelle, siihen johtopäätökseen, että peloton ihminen ei tunne pelkoa, kun taas rohkea ihminen kykenee voittamaan pelkonsa. Jos asia on näin, rohkeaan tekoon ryhtyminen vaatii eräänlaista sisäistä taistelua jo kauan ennen itse tekoa, kun ihmisen on voitettava sisäiset esteensä, joista osa kai meillä jokaisella koostuu ilmiselvistä peloista. Niinpä itse asiassa jokainen, joka tekee rohkean teon, on sekä rohkea että peloton. Hän voittaa ainakin kaksi kamppailua. 

Tätä vasten jos tarkastelen omaa mielenlaatuani, lukeudun mielestäni ainakin juoksuharrastuksen kohdalla pelottomien joukkoon. En tiedä, mitä pelättävää minulla siinä puuhassa on. Tai sitten kipukynnykseni on korkeampi kuin uteliaisuuteni määrä on suuri. Tästä päästäänkin toiseen perustavaa laatua olevaan kysymykseen, jonka jokainen ultrareissuilla käynyt tai niitä harkitseva on ehkä kysynyt itseltään: Mitä ihmettä oikein teen täällä?  Olen omissa pohdinnoissani yhä usemmin tullut siihen tulokseen, että ainakin minua taitaa ajaa silkka uteliaisuus. Tai sitten jokin muu. Mikä se jokin muu sitten voisi olla, selviää kenties seuraavalla mietiskelyrupeamalla. Joka tapauksessa on todennäköistä, että olen lähtenyt reissuilleni nähdäkseni, mitä siellä tapahtuu. Ei kovin omaperäistä. Myönnän, että tiettyä epävarmuutta ja noita mainitsemiani sisäisiä esteitä olen tietenkin joutunut voittamaan, mutta ei niitä dialogeja oikein kamppailuiksi voi edes kutsua. 

Näitä miettiessä matka taittui rattoisasti pienin juoma- ja ihmettelytauoin aina Tammistoon saakka. Siellä käännyin Valimotien risteyksen ylitettyäni kohti Haltialaa.  Siellä olivat jokavuotisen Hay Ride -sadonkorjuujuhlan valmistelut meneillään ja livahdin niiden jaloista tervehtimään omassa aitauksessaan laiduntaneita Herefordeja. Nämä komeasarviset eläimet viihtyivät kuitenkin uteliailta katseilta suojassa ruokintapaikkojensa lähistöllä, mutta bongasin sentään yhden vasikoista, joka loikoili ruohikossa raukean oloisena. Yksi aikuinen, mahdollisesti vasikan emo, nyhti ruohoa vähän loitompana ja nosteli päätään tuijotellen minua otsatukkansa alta, kun virittelin kännykän kameraa kuvan ottoa varten. Ei kuitenkaan suostunut poseeraamaan, vaan melkeinpä mielenosoituksellisen oloisesti kumartui maata kohti aina kun nostin kännykkää napatakseni kuvan. Sama kylmä linja oli lampailla. Ne vain pötköttelivät toistensa seurasta nauttien eivätkä edes vilkaisseet minua. 

En viitsinyt häiritä tilan asukkien perhe-elämää sen enempää, vaan jatkoin matkaa kohti Fallintietä, ja kauniisti tuleentuneita peltoja ihaillen hölköttelin sakkokierroksen niiden ympäri ennen kuin palasin Vantaanjoen rantaan. Siinä vaiheessa aikaa oli kulunut jo niin paljon, että totesin olevan parasta suunnata kotia kohti. Olin ilmoittanut kotiväelle arvioidun paluuaikani ja halusin luonnollisesti noudattaa sitä, vaikka en ollut vielä käynyt läheskään kaikissa paikoissa, joissa olin suunnitellut käyväni. Aina voi tehdä uuden lenkin.