Ilmansuunta-arpajaisissa onni suosi tänään länttä.

Tulin muuten ilmoittautuneeksi vuoden ensimmäiseen kisaan. Tai lienee ehkä liian suureellista puhuakaan, että olisin tosissani kisaamaan menossa, mutta ainakin muusta kuin itse organisoidusta liikuntatapahtumasta on siis kyse.  Epäilemättä tapahtuma on monille myös kisa ja heidän suorituksensa sen mukaisia. Startti Sysimustassa Satkussa tapahtuu 20.10.2012. Tapahtuma on ainakin ennakkotietojen perusteella rennosti retkeilyhenkinen ja kaikin puolin leppoisa ja tarkoituksena on kävellä 100 kilometrin matka 24 tunnin aikana. Vähemmänkin aikaa saa käyttää matkantekoon. 

Niinpä, kun kelikin on oli helteisempi kuin kertaakaan tällä viikolla, tuntui luonnolliselta aloittaa kävelyharjoitukset heti tänään.  Kisan järjestäjät kehottavat nimittäin nettisivuillaan julkaisemissa ohjeissa, (jotka oikeastaan ovat aiemmin tapahtumaan osallistuneiden jakamia neuvoja) harjoittelemaan erityisesti kävelyä. Siis ei juoksua.  Ymmärrän tämän täysin. On tyystin eri asia kävellä 100 kilometriä kuin juosta tai sekä juosta että kävellä, joista jälkimmäisin etenemistyyli on minua lähinnä. Juoksua ei kisassa liene täysin kielletty, koska aiemmin Sytkyn (keksin lempinimen, joka on nopeampi kirjoittaa, kakkupohja on uunissa) läpäisseet neuvovat toisinaan ottamaan myös juoksuaskelia esim. alamäissä. Tekee hyvää jaloille, antaa toisenlaisia ärsykkeitä ja rentouttaa askelta ja koko kehoa. Reitti kulkee nimittäin pääasiassa kestopäällystettyjä teitä pitkin.  Asfaltti on kulkijalle säälimätön alusta.

Sytky mielessäni pakkasin siis vyölaukkuun tutun kympin setelin juomatankkausta varten ja suuntasin kohti länttä.

Aloitin kaikkein synkimmästä etapista, eli käänsin tossut kohti Haagaa. Silloin on kuljettava Maaliikennekeskuksen ohi ja kärsittävä suurten rekkojen nostattamat pölyt.  Munkkivuoren ostoskeskukselta jatkoin ostamaani  vesipulloa siemaillen kohti Seurasaarta.  

Sinne oli juuri saapunut kolme bussillista japanilaisia turisteja.  He olivat ilmeistä ja olemuksista päätellen aivan haltioissaan. Eikä ihme, Seurasaari näytti kaikkein kauneimmat ja lempeimmät piirteensä juuri tänä aurinkoisena ja lämpimänä elokuun iltapäivänä. Erilaisia vesilintuja lenteli ilmojen halki ja uiskenteli meressä ja niitä kuvattiin ahkerasti. Jopa suomalaisen silmiin tuiki tavalliset varikset saivat osan joukosta kaivamaan kamerat esiin. Varikset vaikuttivatkin yhteistyöhaluisilta. Aivan kuin ne olisivat poseeranneet kuvaajille, päästivät aivan lähelle. Olisivatko ketaleet oppineet, että sillä tavalla voi saada makupalan ystävälliseltä (ulko)maan asukkaalta.  Älykkäitä otuksiahan ne ovat, nuo harmaatakit. Myös kyyhkyset herättivät runsaasti ihailua. Ne taas eivät tuntuneet tajuavan ollenkaan, minkälaisen vaikutuksen tekivät.

Kiersin saaren ja muistelin lapsuuteni kesiä.  Seurasaari oli yksi vakioretkikohde ja olen omiakin lapsiani sinne vienyt useasti . Paikat olivat vielä 70-luvulla pahasti rempallaan ja lähes luonnontilassa, mutta 90-luvun puolivälin tienoilla saareen aikanaan tuotuja vanhoja rakennuksia alettiin kunnostaa.  Nykyään alennustilasta ei ole tietoakaan, vaan paikka on oikein viihtyisä ulkoilmamuseo.  Ainakin kauniina ja lämpimänä elokuun iltapäivänä.

Seurasaaren kierros vei niin paljon aikaa, etten enää lähtenyt jatkamaan Kaivopuistoon, vaikka tarkoitukseni oli alun perin nauttia siellä iso jäätelötötterö. Käännyin Topeliuksenkadun kohdalla kohti Töölöä ja Mannerheimintietä.  Siellä ostin ärrältä puolen litran ärrävissyn sekä vähän suklaata, koska nälkä alkoi kaihertaa. Olin ollut liikkeellä jo kolmisen tuntia.

Ilma oli todella helteinen ja kaduin, että olin jättänyt lippiksen ja aurinkolasit kotiin. Ajattelin ennen lähtöä, että jos kuitenkin jostain syystä joudun tai päätän edetä juosten, aurinkolaseista tulisi pelkkä rasite.  Lippis taas tuntui liian hiostavalta jo ajatuksen tasolla. Jostain syystä en kuitenkaan saanut tavanomaista päänsärkyä, vaikka aika suuren osan matkasta taitoin auringon paahteessa.

Loppumatka sujui pitkin Pasilan ja radanvarren tuttuja väyliä. Pyöräilijöitä ynnä muita kulkijoita oli liikkeellä työstäpaluuruuhkan mukainen määrä ja mutkissa ja risteyksissä tuli toisinaan ahdasta.

Retken hauskin tilanne sattui Pasilassa, kun erään lähiöbaarin edustalle oli kokoontunut tupakalle pieni joukko nuoria miehiä. Heillä ei äänistä ja olemuksista päätellen ollut menossa päivän ensimmäinen tuopillinen. He hiljenivät kun tulin kohdalle ja tuijottivat minua tarkkaan. Marssin häkeltymättä eteenpäin - hehän olivat kuitenkin jotakuinkin omien lasteni ikäisiä nuorukaisia - kunnes kuulin, kun joku sanoi vaimealla äänellä: ”Toi on siisti!”