Kisareissun tärkein oppi oli, että 48 tunnin taivallukselle ei saa lähteä valmiiksi väsyneenä.

Tietenkin kisapaikalle pääsy vaatii myös oman veronsa. Aikainen herätys ja kaksi lentomatkaa kamppeiden raahaamisineen eivät ole ainakaan minulle mitään hyvää lämmittelyä starttia varten. Tästä voi kuitenkin selvitä, jos alla on hyvin nukuttuja öitä ja riittävästi valmistautumisaikaa muutenkin. Unenpuutetta on vaikea paikata edes hyvällä treenaamisella. 

 Saavuin Rönneen keskiviikkoiltana ja nopean majoittumisen jälkeen siirryin radan varteen tarkkailemaan 6 päivän kisan edistymistä. Siellä maanmiehet ja juoksutoverit Aku ja Miikka olivat jo edellisestä sunnuntaista asti puurtaneet omaa urakkaansa. Ikävä kyllä juuri saapumiseni aikoihin Akun jalkaongelmat olivat kehittyneet niin paljon pahempaan suuntaan, että hänen oli päätettävä, jatkaako kisaa vai ei. Päätös oli tilanteen huolellisen läpikäymisen perusteella, että jatkaminen ei olisi järkevää. Miikka taisteli myös omien huoliensa kanssa, mutta pystyi pysyttelemään viimeiseen asti radalla tarkan aikataulun ja taloudellisen etenemisen avulla. On se 6D kova laji! Pakko kokeilla joskus.

 

Starttipäivän aamuna heräsin seitsemän aikoihin ehtiäkseni varustautua alustavasti ja ehtiäkseni aamiaiselle läheiseen matkustajakotiin. Siellä tukeva buffet-aamiainen kustansi vain 50 DKK. Seurakseni sain Akun.

 Kellon lähetessä puoltapäivää siirryin starttialueelle. Siellä kävi lopullisesti selväksi, että kisassa ei olisi muita naisia kuin minä. Järjestäjätaho päätyi listaamaan kaikki 10 osallistujaa tulosseurannassa samaan listaan, mikä olikin ainoa järkevä ratkaisu. Ilmeisesti tämä kuitenkin aiheutti jonkin verran hämmennystä paitsi kisapaikalla myös heidän keskuudessaan, jotka seurasivat tilannetta netin kautta.

 

Kisan pääorganisaattori Kim Rasmussen lähetti meidät matkaan briefingin jälkeen. Joukko valui radalle hilpeissä tunnelmissa. Kaikki tiesimme, että aikaa on yllin kyllin. Ennakkosuosikki Islannin Gunnlaugur Juliusson kirmasi tosin heti johtoasemaan, jota ei taidettu kisan aikana pahemmin pystyä haastamaan. Tein saman naisten kisassa :)

 Ensimmäinen puoli vuorokautta sujui koko lailla hyvin. Sää oli aurinkoinen ja kaunis, muttei liian lämmin. Metsän vehreydessä oli mukava vuoroin jolkotella ja vuoroin ottaa muutama kävelyaskel. Mereltä kantautui aaltojen pauhua, linnut lauloivat kilpaa tuulen huminan kanssa ja metsä kahisi kesäisesti. Ääni sai minut kaipaamaan kotomaan haapojen väriä ja suhinaa. Juttu- ja matkaseuraa oli tarjolla. 6D-kisan osanottajat ottivat iloisina vastaan uusia kasvoja radalle. 

 

 Roikuin tuloslistan hännillä pitkään. Ensimmäisen yön koittaessa ryhdyin pieneen vastaiskuun. Otin noin 40 minuutin nokoset lepoteltassa karistaakseni päivän rasituksia harteiltani. Herättyäni olinkin huomattavasti tuoreemmassa kuosissa, joten vaihdoin vaatteita puhtaisiin ja kuiviin, söin ja tankkasin vähän tavallista paremmin, pistin musiikin pauhaamaan ja rupesin keräämään kierroksia aiempaa reippaampaan tahtiin. Kiisin pimeässä metsässä eteenpäin ja vauhti tuntui sopivalta, etenkin kun aina tietyssä kohdassa kävelin noin 100 – 150 metrin matkan. Eteneminen tähän tahtiin oli helppoa, koska suuri osa 6D-juoksijoista oli vetäytynyt yölevolle ja radalla oli runsaasti tilaa. Luonto oli hiljainen eikä edelliskerrasta tuttua ötökkähyökkäystä tullut. Ehkä kesä on jo edennyt niin pitkälle, että kevätlevottomuus on eläinmaailmassa ohi. Vain joitakin yöperhosia sain aika ajoin salamatkustajiksi olkapäälle, päälaelle tai selkääni. Linnut värjöttelivät vaitonaisina omissa piilopaikoissaan. Sata kilometriä sain täyteen aamun valjettua, olisiko ollut 6 – 7 aikoihin. Yön rehkintä alkoi kuitenkin painaa kropassa ja vetäydyin taas pienelle levolle.

 Tässä välissä mainittakoon, että saatan muistaa osittain väärin näitä etenemistahtini yksityiskohtia. Seurasin toki matkani karttumista, mutta tarkat numerot ovat jo sumentuneet.

 

 Levon jälkeen jatkoin rauhallisempaa menoa puolille päivin, jolloin uusi väsymysaalto olikin jo edessä. Toiselle vuorokaudelle lähdin hieman heikonlaisessa hapessa. Aurinkoinen aamu muuttui tilapäisesti harmaaksi ja hetken aikaa näytti siltä, että saamme kunnon sateen niskaamme, mutta pian jo taas kirkastui. Minua vain väsytti, nukutti ja uuvutti lohduttoman paljon. Kilometrejä kertyi, mutta hitaasti ja vaivalloisesti Tein kuitenkin sen verran töitä kuin taisin. Pysyin hereillä ottamalla säännöllisin väliajoin juoksuaskelia hieman reippaammin. Seuraava yö oli silti pakko pitää mielessä ja säästää voimia sitä varten. Söin, join ja tankkasin niin paljon kuin pystyin, mutta ilmeisesti liian vähän. Vuorokauden vaihteessa olin taas levon tarpeessa (jos oikein muistan), mutta sen jälkeen kokosin kaikki voimani ja lähdin edellisyön tyyliin ja samalla valmistautumisella uudelleen rynnimään radalle. 

Muutaman tunnin jälkeen alkoi pahoinvointi, joka ei tahtonut millään hellittää ja osittain pilasi tuon toisen yön yritykseni. Pystyin etenemään mutta juokseminen ei onnistunut ilman jatkuvaa yökkäilyä. Kävin pariinkin kertaan kokoamassa voimia makuupussissa lepoteltassa. Ei liene vaikeata kuvitella, miltä tuntui nousta haltiextremen lämmöstä kylmään ja kosteaan, vaikkakin kauniin tähtikirkkaaseen yöhön ja lähteä kivuliaasti ja vatsa onttoudesta kumisten könkkäämään radalle viiman viiltäessä reikiä korviin. Yhdessä vaiheessa rahtasin makuupussin radan varteen tuolille ja kävin välillä siinä pariin otteeseen lämmittelemässä muutamia minuutteja kerrallaan. Mutta saarelle oli tultu taittamaan matkaa niin paljon kuin mahdollista 48 tunnin ajan, eikä periksi ollut tarkoitus enää enempää antaa. 

 

 Noin viiden aikoihin aamulla tuli kuitenkin sen kaltainen tilttaus, että katsoin parhaaksi lähteä hakemaan voimia, neuvoa ja tukea mökistä. Herätin Miikan ja Akun, mutta hyvinä kisakumppaneina he ryhtyivät välittömästi kannustamaan minua ja tekemään asioita, jotta oloni paranisi. Sain lisäksi luvan pötkötellä mökin lämmössä 20 minuutin ajan. Miikka herätti minut jatkamaan, ja kiltisti vääntäydyin yläsängystä mökin lattialle ja lähdin jatkamaan kisaa. 

Ensimmäiset puoli tuntia olivat jäykänlaiset, mutta siitä pikku hiljaa taas lämpenin, ja söin ja join, ja lopulta pääsin jo aika hyvää, ehkä viiden kilometrin tuntivauhtia eteenpäin. Juoksuaskelia otin koko ajan vähemmän, koska yön aikana oikeassa lonkassa oli alkanut tuntua sen verran ikävältä, että päätin säästää sitä. Oikeassa pohkeessa vihloi samalla tavalla kuin kisaa edeltävinä viikkoina. Vedin melkein koko jalan mitalta rehbandia tueksi ja se auttoi kohtalaisen hyvin. Nappasin myös  pari tulehdussärkylääkettä, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi näin jälkikäteen. Ilmeisesti mitään ei päässyt tulehtumaan pahemmin.

 

 Tunnit kuluivat ja väki liikkui eteenpäin radalla minkä taisi. 24 tunnin kisa oli alkanut perjantaina puoliltapäivin, ja heidän etenemisensä näytti huimaavalta. Samoin 7 maratonia 6 päivässä –kisan osanottajat vaikuttivat aivan eri planeetalta tupsahtaneilta. 24 tunnin tanskalaisjuoksijat osallistuivat samalla kertaa Tanskanmestaruuskisaan, joten kisan yleistunnelma oli huomattavasti kilpailullisempi ja ankarampi. Kaiken tämän vauhdikkuuden keskellä mateli joukko uupuneita, mutta päättäväisiä 6D- ja 48H –menijöitä. Suuntaa vaihdettiin aina kuuden tunnin välein, ja oli mukava nähdä ihmiset välillä kasvotusten. Tervehdimmekin toisiamme läpsäyttämällä kämmenet yhteen aina kohdatessamme vaihtokierroksen aikana. 200 kilometrin täyttyessä tuntui todella hyvältä, ja vielä paremmalta tuntui, kun ohitin aiemman tulokseni ja totesin, että aikaa on vielä kolmisen tuntia jäljellä.

Viimeisten hetkien koittaessa tunnelma piristyi radalla. Jäin huoltopaikalle kun totesin, etten enää kisan aikana ehtisi täyttä kierrosta, vaan todennäköisesti juuttuisin odottamaan mittamiehiä juuri pahimpaan kohtaan. Niinpä jäin kannustamaan muita, jotka vielä nauttivat loppukireistään. 

 

 Kisan päätyttyä saimme hetken lepo- ja suihkuttelutauon. Palkintojenjako ja barbeque-juhla alkaisivat klo 14 tienoilla. Valmistauduimme siihen nauttimalla isot annokset Akun valmistamaa pestopastaa. Barbeque- juhlassa oli tarjolla lisää ruokaa, grilliherkkuja ja salaattia, sekä olutta ja limsaa. Nautimme pöytäseurueemme kanssa vielä pari lasillista punaviiniä, jota leirintäalueen respasta sai ostaa. Nämä rentouttivat mukavasti. Juhlan päätyttyä otimme vielä levot mökissä ja sen jälkeen lähdimme katselemaan Rönnen lauantai-illan elämää, jota ei sivumennen sanoen juuri ollut. Meitä oli pieni seurueellinen kisakumppaneita Saksasta ja Hollannista ja päädyimme viihtyisään ravintolaan notkuvan buffet-pöydän ääreen tankkaamaan lisää polttoainetta koneisiin. Ruoan jälkeen väsymys ja unetus alkoivat olla itse kullakin sitä luokkaa, että lähdimme takaisin leirintäalueelle. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.

 Sunnuntaiaamuna herätys oli sopivasti siten, että ehdimme matkustajakodin aamiaiselle ja sen jälkeen palauttelukävelylle merenrantaan ja Rönnen kaduille, toreille ja aukioille. Rannassa toteutin melkein jo perinteisen ultrakisan jälkeisen jalkakylpyni ja upotin kipeät varpaani jääkylmään, ihanaan meriveteen ja annoin suolan ja levän virkistää ne. Runsaasta aamiaisesta huolimatta nälkä hiukoi itse kutakin säännöllisin väliajoin, mutta onneksi Tanskassa pidetään hyvästä ruoasta ja kaikenlaista herkkua oli kaupungilla saatavana. Kävimme lopuksi vielä haukkaamassa muhkeat pizzat. 

 

 Kotimatka alkoi myrskyisissä merkeissä. Vuokramökkimme oli meidän määrä siivota ennen poistumista, ja teimmekin parhaamme annettujen ohjeiden mukaan, mutta leirintäalueen omistajatar (?) ei ollut kovin tyytyväinen työmme jälkeen. Huomauttamista riitti, ja huomautukset tehtiin äärimmäisen äkäiseen sävyyn. Yritimme epätoivoisesti korjata tilannetta, mutta rouva oli niin kiukkuinen, paiskoi tavaroita ja tiuski aivan käsittämättömiä, että katsoimme lopulta parhaaksi kadota paikalta. Ikävä loppu muuten hyvälle retkelle ja majoitukselle. Ehkä ensi kerralla – mikäli vielä palaan saarelle - en vuokraa mökkiä Gallokken Campingista. 

 Kotimatkalla syntyi lisää jännitystä, kun lentokentälle saavuttuamme havaitsin, että minulla ei ehkä olisikaan paikkaa ylibuukatussa lentokoneessa. Virkailija esitti pahaenteisen kysymyksen, että onko minulla kiire pois Kööpenhaminasta. Totesin, että on. Totesin myös, että olen ostanut lipun jo kuukausia sitten, enkä nyt halua kuulla, etten muka yhtäkkiä pääsisikään koneeseen. Tilanne onneksi selvisi ja sain paikan, kun hakeuduin lähtöportille hyvissä ajoin sitä itsepintaisesti vaatimaan. Jokunen mattimyöhäinen matkustaja taisi kuitenkin jäädä maihin. Sympatiat heille. Eniten sympatiaa taitaisi kuitenkin kaivata Blue1.

 

 Kiitokset kaikille etenemistäni seuranneille ja kannustuksia lähettäneille. Oli hienoa tietää, että kotimaassa oltiin hengessä mukana. Tämänkaltaista kisaa on vaikeata pukea sanoiksi jälkikäteen, pää on niin pakahduttavan täynnä uusia ja erikoisia kokemuksia ja ajatuksia, että mikään sepustukseni ei voi riittää välittämään sitä kaikkea. Ultramaraton on ennen kaikkea matka omaan itseen, ja sille tielle lähteneellä ei ole koskaan tietoa, milloin ollaan perillä. Jos perillepääsy on itse asiassa niin kovin tärkeätäkään. 

Tuloslista on tässä