Torstaipäivä oli kiivas ja vaiheikas. Aamu oli niin hätäinen, etten edes harkinnut työmatkajuoksentelua. Työpäivä kompasteltiin läpi, jonka jälkeen säntäsin pojan kanssa pääkirjastoon ja sieltä kotiin ruoanlaittoon perheelle, jotta ehtisin katsomaan toisen pojan matsia. Ilma oli sateinen, tuulinen, viileä ja synkkä, ja arvasin, että poika tarvitsisi kannustusta.

Niinpä tuntui suorastaan vapauttavalta, jahka olin saanut läpimärän, viluisen ja nälkäisen pojan syötetyksi ja sen jälkeen toipumaan saunan lämpöön, vetää tossut jalkaan ja lähteä hetkeksi ulos omille teilleni. Panin musiikin soimaan ja lähdin hölköttelemään pitkästä aikaa kohti T0:n jaloja kaarteita.

Vaikka jalat tuntuvat normaaliolotilassa hyvin palautuneilta, muutaman kilometrin juoksun jälkeen huomasin, että lauantain reissu painaa kropassa verkkaisesta etenemisestä huolimatta. Sata kilometriä on pitkä matka ja neljätoista tuntia on pitkä aika olla jaloillaan. Joskus pienet vaivat tulevat ilmi vasta muutaman päivän kuluttua kisan päättymisestä, kun lihaksista alkaa kadota turvotus. Vasemmassa lonkankoukistajassani tuntui aika ajoin kirpaisuja, samoin kuin oikean takareiden yläosassa.

Hölkkäilin näitä tuntemuksia kuulostellen matkan läpi muutaman minuutin yli tunnin ajassa. En pitänyt kävelytaukoja, mutta pari kertaa jouduin pysähtymään liikenteen takia, enkä pitänyt kiirettä liikkeelle lähdön kanssa. Nyt jos koskaan on pidettävä maltti matkassa.

Tällä viikolla lenkkeilen vielä ehkä pari lyhyttä hölkkää. Ensi viikolla yritän päästä vaihtelevampiin maastoihin.