Kuten kolmikkomme lähes yhteen ääneen totesi, on tyystin erilaista juosta pitkää matkaa yöllä kuin päivällä.

Ja jos lähtee yöllä juoksemaan jo valmiiksi väsyneenä, uupumuksen aiheuttamat oireet, tuntemukset ja tunteet mitä ilmeisimmin voimistuvat pimeyden ansiosta. Tähän ei sisälly sinällään mitään uutta, kokeilkaapa ajatella vaikka rakkaimpaanne kirkkaassa päivänvalossa tai yön pimeimpänä hetkenä. Saatatte nähdä kaksi eri ihmistä, niin hyvässä kuin pahassa.

Fyysisiä tuntemuksia lienee kuitenkin helpointa pohtia, ne ovat konkreettisia ja jotenkin mitattavissa, edes teoriassa. Aloitan niistä. Tässä vaikutelmia kaikkein selkeimmistä muutoksista ja tuntemuksista.

Kylmyys oli suurin vastuksemme. Olimme pukeutuneet sään mukaisesti, mutta kaikesta huolimatta jouduimme taistelemaan monenlaisia kylmyyden haittoja vastaan. Pakkanen tuntui tunkevan tietyn pisteen jälkeen vaatteiden läpi etenkin kympin lenkin aukeilla ja tuulisilla osuuksilla. Saattaa olla, ettei tuuli ollut kovin navakka, mutta väsymyksen ja tietynlaisen avuttomuuden tilassa se tuntui äärimmäisen purevalta. Hallitsemattomalta. Palelin aika tavalla jo lenkin alkupuolelta asti. Osasyynä paleluun voi olla myös, että ihan ensimmäisten kilometrien aikana hikoilin voimakkaasti. Todennäköisesti palautumistilassa ollut kehoni reagoi uuteen rasitukseen. Verenkierto meni heti ylikierroksille, päätyäkseen melkein saman tien alikierroksille. Palelu pysyi poissa vain jos juoksimme kohtalaisen reipasta vauhtia, mutta tähän konstiin eivät ainakaan minulla riittäneet rahkeet kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Toinen merkillinen seikka oli voimakas näläntunne. Olin syönyt hyvin päivällä palautumistauon aikana, ja olin varannut monenlaista evästä yötä varten. Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt olla kovin nälkäinen. Ja kun sitten taukojen aikana söin, tuntui että ruoka kuitenkin etoi. Siitä huolimatta keho tuntui vaativan jotakin kiinteätä. Ehkä minun olisi pitänyt syödä heti alusta asti runsaammin. Siinä vaiheessa kun avasin riisivanukkaan ja hotkin sen, saattoi olla jo liian myöhäistä. Keho ei enää halunnut ottaa vastaan lisää ravintoa, ei sipsejä, ei suolapähkinöitä eikä edes juotavaa jugurttia, koska oli arvatenkin sitä mieltä, että nyt on aika lopettaa tämä hullutus. Tätä kun oppisi jollain keinolla välttämään, tai edes pääsemään yli.

Yksi mahdollisuus on, että kalvava nälkä liittyi kesken jääneeseen palautumiseen. Keho vaati ravintoa rakennusaineeksi. Jos olisin jatkanut juoksua suoraan maratonin jälkeen, keho ei ehkä olisi mennyt näin hämmennyksiin. Keho ei olisi siirtynyt palautumisen tilaan vaan jatkanut selviytymistään  rasitustilasta ja vaatinut sen verran ravintoa kuin kone tarvitsi polttoaineekseen.

Sykkeeni kohosi yllättävän paljon juoksun edetessä. En tiedä vaikuttiko tähän pimeys ja vuorokausirytmin häiriintyminen enemmän kuin pitkään kestänyt fyysinen rasitus. Lienee ollut kaiken tämän seurausta yhteisesti. Joka tapauksessa sydämeni sykki hetki hetkeltä kiivaammin, ja välillä niin epätasaisesti, että on tunnustettava, että tunsin jopa pientä pelkoa. Ehkä tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että päätin lopettaa juoksun kesken. Kuolemanpelko on outo ja niin kokonaisvaltainen asia, että sitä ei näe ennen kuin se koskettaa.

Pelosta on luontevaa siirtyä henkisen puolen yksityiskohtiin.

Lähes koko yöjuoksun ajan mieleni tuntui epätavallisen kirkkaalta. Olen kai joskus maininnut, että lähimuistini pätkii aika ajoin pitkien lenkkien jälkeen (ja toisinaan ilman lenkkejäkin, heh). Olen joka tapauksessa jo monesti aiemminkin havainnut, että ajatus tuntuu kulkevan parhaiten kun juoksen. Lepokausina pää on tavallisen sumea ja keskittyminen jotenkin pintapuolista Siihen Toiseen Olotilaan verrattuna. Mielestäni minulla kuitenkin on ja on aina ollut verrattain hyvä keskittymiskyky.

Nyt kuitenkin melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen tuntui kuin pakkanen olisi tunkeutunut mieleeni ja jotenkin jäädyttänyt sieltä pois kaiken epäolennaisen. Ajatukseni kiisivät sellaista vauhtia kuin joskus lapsena, kun mitään tämänkaltaistakaan ei ollut mahdollista tiedostaa. Olo oli unimainen, mutta tiesin kuitenkin olevani valveilla. Olin arvatenkin myös aivan selkeä, pystyin ilmaisemaan ajatukseni ymmärrettävästi, koska juttelimme juoksutovereiden kanssa lähes kaiken aikaa. Välillä kuitenkin huomasin vajoavani ajatuksiini niin, että ympäristö ikään kuin katosi. En tiedä kuinka pitkiä aikoja olin sellaisessa tilassa. En tiedä, havaitsivatko juoksutoverit näitä hetkiä. Aika menetti merkityksensä. Itse asiassa toinen ja suurin osa kolmatta juoksutuntia kuluivat tällaisessa hämyisässä, osittain päänsisäisessä tunnelmassa.

Mitä sitten oikein ajattelin? On vaikeata muodostaa mitään kokonaisuutta niin suuresta määrästä yksityiskohtia. Kaiken keskipisteenä olin tietenkin minä itse, ja jalkani jotka juoksivat ja kuljettivat minua eteenpäin. Tämän keskipisteen ympärille hahmottui sitten kuvallisia ja sanallisia tarinoita, muodonmuutoksia ja ennen kaikkea valtava määrä kysymyksiä. Olen joskus kuvaillut kuinka musiikki vaikuttaa minuun juostessani. Tuntuu kuin ääni sulautuisi kehoni liikkeeseen (tai päinvastoin), sen osaksi, jota ilman en voisi elää, hengittää tai liikkua. Musiikki kuljettaa minua, ja säätelee kehoni toimintaa. Mutta kun juoksu on ohi, musiikki irtoaa minusta ja olen taas minä itse. Yöjuoksulla minulla ei ollut tukenani musiikkia, vaan pelkkä mielikuvitus. Yö, rasitus, kylmyys ja tunnelma sekoittuivat mielikuvituksessani ja tuottivat nuo elämykset. On vaikea sanoa mihin ne olisivat johtaneet, jos juoksuni olisi jatkunut loppuun asti. En ehkä olisi sentään aivan seonnut, mutta jotain hyvin erikoislaatuista olisin todennäköisesti kokenut. Kenties jonakin päivänä pääsen "loppuun" asti. Kuolemanpelosta tuli mieleeni, että ehkä juuri ennen kuolemaa tuntuu paljolti samanlaiselta kuin minusta ajoittain tuntui sunnuntaiyön hetkinä. Onko liian outoa sanoa, että tunteeseen liittyi myös jotain seksuaalista.... huh. Kirjoitinko tosiaan tuon... olkoon, olen ollut niin hormonieni, kehoni ja sukupuoleni orja viime päivinä, että en osaa edes katua sanomisiani. Poistan tämän tekstin varmaan kokonaan joskus myöhemmin kun tulen taas järkiini.